Kaloreita onko niitä?

En laske kaloreita ja syön melko pitkälle fiiliksen mukaan. Herkuttelen (paljon!), koska ruoka vain on niin hyvää. Mutta jos laskisin itseni ihan vapaalle, paisuisin hetkessä pullaksi.

Ei elämä sentään niin helppoa ole, että voisi ihan mitä tahansa syödä. Jos voisi, vetäisin kaksin käsin juustoja (brie! leipäjuusto! pecorino! manchego!), söisin vatitolkulla maitokiisseliä ja nauttisin pannaria aamiaiseksi, pizzaa lounaaksi ja – joo, pizzaa päivälliseksi. Välillä söisin pari tomaattia huuhtomaan rasvan maun suusta ja palaisin taas herkkudieettiini. Ostaisin pelkästään paistovalmiita vaaleita siemenleipiä, söisin kilokaupalla lisäaineita kermavaahdolla kuorrutettujen vaniljavanukkaiden muodossa ja kiskoisin runsaasti hiilihydraatteja. Muussia ja perunagratiinia voilla ja kermalla, ehkä vähän fetaa kylkeen.

Vaikkei haluaisi tunnustautua terveysfriikiksi, niin lueskelen paljonkin tuoteselosteita (varsinkin tämän jälkeen) ja ravintosisältöjä, kasaan ostoskärryyn tavaraa periaatteella paljon kaupan alkumetreiltä, vähemmän viimeisiltä, ja pohdin aina tiettyjen ravintoaineiden saantia aterioissani. Miksi? Koska minulla on paljon parempi olo näin. Rakastan ruokaa, sen ostamista, sen laittamista, sen syömistä, siitä lukemista ja siitä puhumista. Mutta ylilyönnit tuottavat poikkeuksetta pahan olon, niin henkisesti kuin fyysisesti, joten pyrin niitä välttämään.

Silti. Luotan hieman liikaa siihen, että minulla on kroppa joka ei herkästi liho. Löydän itseni päivittäin työpaikan lounasjälkkärin luota, kauhomassa vielä pienen santsin makeaa. Syön suklaata kausittain tooooodella paljon (mutta onneksi vain kausittain). Käytän surutta kermaa ja juustoja. Pidän kovasti salaateista, mutta perunaövereistä minä vasta pidänkin. En mitenkään erityisesti pidä karkeista, mutta mätän niitä silti jos tarjolla on. Lakritsasta näen päiväunia. Ilmaisesta ruuasta tai viinasta en ole koskaan kieltäytynyt.

Syön, palaan ruotuun, syön taas, kasaan seuraavan aterian mahdollisimman terveelliseksi, herkuttelen koko viikonlopun, otan maanantaina taas kevyesti… Elämä on kyllä ikuista tasapainon hakemista.

Hyvinvointi Liikunta

MM-päivitys, jota minun ei todella pitänyt tehdä

En katsonut MM-loppuotteluita, en tänä vuonna enkä edellisinä. Ilman Facebookia olisin tuskin edes tiennyt sellaisia olevan. En välitä penkkiurheilusta ja tämä kansallishurmos on minusta paitsi käsittämätöntä, myös oksettavaa.

Miksi minun ”kansallisen itsetuntoni” (onko minulla sellainen??) pitäisi nousta, jos muutama suomalaisheppu veti kultaa? Onneksi olkoon heille, oli varmasti mahtava suoritus ja juhlansa ansaitsevat, mutta miten se vaikuttaa minuun? Miksi puhutaan, että ”tämä pieni kansa tarvitsee tällaisia voittoja”? Miksi muut kuin jäällä olleet vetävät yläfemmoja ja onnittelevat toisiaan? Eihän me mitään olla tehty. Miksi Suomen euroviisutappiokaan oli minun häviöni, eikö Azerbaidzhanin voitto ole ihan yhtä kova juttu?

Ihmetykseni lisäksi minua ällöttää tuo Suomi-hehkutus, varsinkin aikana, jona tuntuu taas olevan paitsi hyväksyttävää, myös varsin suotavaa olla ulkomaalaisvastainen. Eikö globaalina aikana olisi hienompaa olla vahvistamatta keinotekoisia rajoja?

Saa ihan rohkeasti epäillä minun ottavan asian turhan vakavasti.

Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta