Minä kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä on ok hieman syyllistää, pelotella ja vastuuttaa ihmisiä huolehtimaan omista elämäntavoistaan. Syyllistämistä tarvitaan, kun itsensä sairaalloisen ylipainoiseksi syönyt ihminen kuormittaa vaivoillaan ja elintasosairauksillaan (on siinäkin elintaso!) terveydenhuoltojärjestelmäämme. Pelottelu on paikallaan, jos toivotaan ihmisten heräävän jo nuorena tai viimeistään keski-ikäisenä pitämään huolta aivoistaan ja sydämestään, vaikka mahdolliset seuraukset tulevatkin usein esiin vasta myöhemmällä iällä. Kyllä ihmistä pitää vastuuttaa omasta elämästään, sillä ote on tätä nykyä aivan liian lepsu. Syytetään yhteiskuntaa ja varoitusmerkintöjen puutetta jäätelöpaketin kyljessä, vaikka kyse on omista (huonoista) valinnoista.

Haluaisin ottaa yleisempään käyttöön myös itseaiheutetun sairausloman käsitteen. (Tiedän, että termin käyttö vaatisi perusteluja syy-seuraussuhteista.) Yksinkertaisimmillaan termillä voidaan tarkoittaa sitä, ettei krapulassa kykene töihin, mutta laajennetaanpa hieman. Vakavaa perussairautta sairastava ihminen joutuu olemaan usein sairauslomalla, mikä on ymmärrettävää ja joskus väistämätöntä. Mutta entä jos lääkäri on kehottanut kyseistä ihmistä liikkumaan ja syömään terveellisemmin, sillä tutkimustulokset puoltavat näiden valintojen vähentävän oireita, parantavan toimintakykyä ja helpottavan arkea? Jos ihminen tästä huolimatta nököttää työpäivät tietokoneella ja illat sohvalla, niin kenen on vastuu sairauslomista? Ihmisen itsensä, sanon minä. Mutta kuka siitä kärsii? Hänen työkaverinsa, jotka kantavat suuremman vastuun poissaolijan puolesta. Työnantaja, joka maksaa ”tyhjästä”, kun ei perussairasta työntekijää näy työpaikalla, vaikka palkka juoksee. Mietin tätä usein flunssakaudella, kun paahdan töissä tukka putkella muiden sairastellessa lukuisia kertoja ja pitkäkestoisesti. Minuun eivät herkästi pöpöt tartu ja kiitän tästä terveitä elämäntapojani.

En missään nimessä halua sanoa, ettei ihminen saisi sairastaa ja pitää sairauslomaa hyvällä omatunnolla. Kukaan meistä ei ole teräksestä ja jokainen tarvitsee silloin tällöin aikaa toipua ja levähtää. Toivoisin paitsi vastuuta ihmisiltä itseltään, myös harkintaa lääkäreiltä: milloin on oikeasti sairausloman tarpeessa. Onko edes eettisesti oikein määrätä sairauslomalle ihminen, jolla on polvi kipeä, jos hänen on mahdollista tehdä kotona etätöitä koneen äärellä istuen? Eikö silloin ole sama, istuuko sohvalla Facebookin vai Outlookin ääressä? Eikö työstä kiinni pitäminen pitäisi kiinni myös arjessa, kun ei vaiva sitä kuitenkaan estä?

On toki pohjimmiltaan ihmisen oma asia, miten elämänsä haluaa elää. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun yksilön valinnat vaikuttavat verovarojen käyttöön, terveyspalvelujen kuormittumiseen (ja sitä kautta saatavuuteen) sekä läheisten elämään esim. omaishoitajuuden tai muun lisääntyneen vastuunkantamisen myötä, yksilön valinnoista kasvaa ympäristön ongelmia. Esimerkiksi tupakointikielto julkisissa tiloissa on herättänyt mielenkiintoista keskustelua yksilönvapauden ja yhteiskunnan holhoamisen rajoista.

Tässä kohdin on hyvä vetää hieman rajaa sille, mikä tosiaan on itseaiheutettua. Jos kaatuu humalassa ja katkaisee jalkansa, onko sairausloma itseaiheutettu? Entä jos kulkee talviliukkailla tasapohjaisissa kengissä, liukastuu ja murtaa kätensä, entä silloin? Jos juoksee lenkin kylmässä vesisateessa, onko seurauksena puhjennut flunssa itseaiheutettu? Entä jos syö koko elämänsä runsaita määriä punaista lihaa tietoisena sen lisäämästä syöpäriskistä ja sairastuu sitten syöpään? Itse en lähtisi luokittelemaan sairauksia tai tilanteita sen kummemmin, vaan ottaisin mittanauhaksi omatunnon. Kun tekee terveellisiä valintoja parhaaseen tietämykseensä nojaten eikä syydä vastuuta omasta elämästään muille, voi sairastuessaan kohauttaa olkiaan sairauksien perimmäisen ennustamattomuuden edessä ja tervehtyä rauhaisin mielin sohvanpohjalla.

Tiedän, että sohaisen vakavasti muurahaispesää tällä aiheella, mutta herättelyä aina kaivataan – siitä se vastuunottaminen omasta elämästä alkaa 🙂