Haaveena terve selkä

Kirjoitin kesän alussa yläselästäni, joka tekee elämästä ajoittain kurjaa johtuen huonosta ryhdistäni ja erityisesti surkeasta työ-/istuma-asennostani. Kesällä, kun oireisto laajeni kipuilemaan lantiosta niskaan asti, päätin ottaa taas yhden askeleen ongelmanratkaisun eteen: kävin ensimmäistä kertaa lääkärin pakeilla.

Olen vältellyt näitä länsimaisen lääketieteen ihmeitä, sillä arvelin saavani vastaukseksi vain reseptillisen kipulääkkeitä ja/tai relaksantteja. Ja totta, niin sainkin. Ja ei, ei auttanut millään lailla.

Mutta hartiaseudun vaivoihin erikoistunut työterveyslääkäri ymmärsi onneksi enemmänkin. Selkäni kuvattiin ja vaivan yhdeksi aiheuttajaksi paljastui lievähkö (mutta ihan selkeästi näkyvä) skolioosi – on kuulemma yleisempi vaiva kuin kuvitellaankaan. Lisäksi hän tutki ryhtiäni ja päätyi siihen, että jaloissani on pituuseroa, mikä taas johtaa lantion vinouteen ja sitä kautta sieltä maantasalta koko kropan pahoinvointiin.

Hän antoi lähetteen myös fysioterapeutille, joka tietysti kaiken nähneenä oli positiivisesti yllättynyt: hänen mielestään fyysiset ongelmani ovat hyvin pieniä ja helposti ratkaistavissa. Hetkisen otetaankohan minut nyt ihan tosissaan -pohdinnan jälkeen ymmärsin, että hän on varmasti ihan oikeassa.

Kiusallisin ongelmani on lapaluun törrötys erityisesti selinmakuulla. Todella ärsyttävä vaiva, johon ajatukset tiivistyvät ja joka ajoittain yltyy todella kivuliaaksi. Googleteltuani aihetta ja lueskeltuani dahlian blogia tajusin, että minun valitukseni syy on kuitenkin aika pieni. Ja siitähän pitää olla onnellinen.

Fysioterapeutti antoi myös puhtia saliohjelmaani, ja olenkin nyt käynyt kuntosalilla vääntämässä yhden käden kulmasoutuja sun muita selän vahvistamiseen tarkoitettuja liikkeitä. Nyt riitti ongelmanratkaisu kiropraktikkojen ja hierojien kanssa, aion ratkaista tämän aktiivisesti ihan itse. Mikä neronleimaus – neljä vuotta liian myöhään…

img-1288334169288.jpg
Kuva: Iltasanomat

Hyvinvointi Liikunta Terveys

Rimpula

Salilla yläkroppatreeniä tehdessä ja samalla itseäni peilistä tuijotellessani mietin tänään spaghettimaista olemustani ja sen väistämättömyyttä – jos se nyt on sitä. Olen pitkä ja hoikka, pienin lihaksin varustettu ektomorfi, kai lopun elämääni. Vai?

Treenillä olen toki saanut lihakseni kasvamaan, mutta pienestä rasvaprosentista huolimatta saan lihakseni näkyviin vain pumpatessani niitä. Ihan kivalta ihon läpi tökkiessä tuntuva lihas jää normielämässä piiloon, sillä loppujen lopuksi rimpulakäteni ovat superkapoiset. Höh.

madonna.jpg
Kuva: Iltalehti

En toivo noita kuuluisia Madonnan käsivarsia, mutta tykkäisin nähdä joitain hikoiluni tuloksia myös peilistä. Ja haluaisin ylipäätään kehittyä enemmän ja nopeammin. Mutta ei. Monen vuoden kuntosalikäynneistä huolimatta olen saanut nostettua painoissa kilomääriä harmillisen vähän. Kiukuttaa kuulla miespuolisista ystävistä, jotka ilman minkäänlaista treeniä (niinku ikinä…) vetävät tuplapainot tai -toistomäärät verrattuna minuun.

Ei sillä, että ihan varsinaisesti valittaisin olevani hoikka nainen, muttamutta… 😉

Sadan punnerruksen tavoittelu on mielestäni aivan absurdia, hyvä kun selviän suorin jaloin 3×8 -sarjasta… Vai pitäisiköhän minun ottaa tavoitteeksi jotain just noin haasteellista, jotta voisin taistella ja haaveilla ja kiroilla – ja ehkä lopulta sen saavuttaa? Kai se lihasvoimakin jossain määrin kasvaa tämmöisillä pitkilläkin? Tosi nopealla googletuksella en onnistunut löytämään aiheesta järkevää tietoa.

Kun juuri muita tuloksia en näe, revin iloa treeninjälkeisen päivän lihaskivuista. Tunteepahan tehneensä edes jotain, tulos kai sekin.

Aerobisessa treenissä kunnon kasvamisen huomaa helpommin ja tuloksetkin ovat merkittävämpiä, mutta ei kai sitä spinning-pyörää ja lenkkipolkuakaan voi pelkästään ja loputtomiin jyystää..?

Hyvinvointi Liikunta