Pakko saada
En ole koskaan ollut mistään riippuvainen, paitsi ehkä himppusen liikunnasta (vaikken sitä myönnäkään). En ole tupakoinut, en juonut kahvia tai colaa, en pelannut rahapelejä, enkä juonut viinaakaan pakonomaisesti (joskin opiskeluaikoina aivan liikaa).
Olen usein miettinyt, miltä riippuvuus tuntuu. Miltä tuntuu, kun joku muu kuin oma vapaa tahto ohjaa valintoja? Miltä tuntuu, kun käsi ajautuu tupakka-askille, vaikka järki kuinka tolkuttaa sen epäterveellisyyttä ja jopa lopettamisen halua? Miltä tuntuu antautua pakon edessä kuin korkeammalle voimalle?
Olen kävellyt kiukkuisen ystäväni kanssa kaupungin katuja etsien seuraavaa kahvikuppia tai ravannut kioskista toiseen etsimässä oikeaa tupakkalaatua. Ulkopuolisen näkökulmasta se tuntuu niin äärettömän turhalta – ja rahanhukalta.
Onnistuneessa nousuhumalassa hyvien ystävien kanssa asiasta onnistuu saamaan pienen haisun. Tietää, että loppuillalla on tarjota lompakon kaventumista, unohtuneita hetkiä ja huomista päänsärkyä, mutta koska fiilis ei ole koskaan ollut parempi kuin juuri nyt, mikään ei ole minun ja seuraavan tuoppini välissä.
Kaikkein eniten omaksi ihmetyksekseni olen alkanut viimeisen puolen vuoden aikana nauttia kahvista, kitkerästä myrkystä, jonka päälle en ole ennen ollenkaan ymmärtänyt. Kenties olemattoman toleranssini vuoksi saan parista kupillista kahvia nousuhumalaan verrattavan high’n, joka jopa tarjoaa minulle mä pystyn ihan kaikkeen -fiiliksen, ihan kuin parin kaljankin jälkeen. Alan ymmärtää niitä, jotka tarvitsevat satsinsa kofeiinia joka aamu.
Samasta syystä olen säästänyt omat kupilliseni vain erityishetkiin: kahvila-aamiaisiin, lomamatkoihin tai erityisen väsyneisiin päiviin. En pelkää kahvin epäterveellisyyttä, vaan riippuvuutta. Ajatus on minusta kamala. Tahdon itse hallita elämääni ja tehdä sitä koskevat, pienetkin, valinnat. Myös sen suhteen, mitä nautin ja milloin.
Ehkä kyse on hallinnan menettämisen pelosta, vaikka alkavan riippuvuuteni (?) kohde onkin kenties mitättömän vaaraton. Olen aina hokenut mantrana varmasti muiden ärsyyntymiseen asti sitä, että jokainen päättää itse elämästään. Minä, ei kahvikupillinen. Olen ehkä tässä suhteessa jäykkä pelkuri, myönnetään.
Itse en tosin ota kahviin viehtymyksestäni mitään vastuuta.
Kaikki syy on mailla, joissa erikoiskahvit ovat vielä halpoja.