Pientä säätöä

Tiedättehän ne Töölönlahtea kädet suorina tai jalat vatkaten juoksevat tyypit? Tai ne, jotka vuodesta toiseen kyykkäävät selkä mutkalla ja polvet edellä? Tai polkevat spinning-pyörää käsiin nojaten polvet yhdessä? Olen joskus aiemminkin naputellut siitä, miten hassua / outoa / ärsyttävää on katsella ihmisiä, jotka eivät saa millään kroppaansa toimimaan toivotusti.

Ihan samanlainen olen tosin itsekin, kehno liikkuja, mutta minä rakastan asentojen hiomista. Työkaveri kummasteli joskus puheitani vatsalihasten merkityksestä juoksulle, mutta onhan se nyt ihan selvää, että tiukka korsetti pitää juoksuasennonkin hyvänä. Joskus olen spinning-tuntien jälkeen kuullut kritisointia ohjaajista, jotka höpöttävät koko ajan tekniikasta.

On kahdenlaista tekniikan hiomista: itsensä suojaamista ja hifistelyä. Ja ne varmasti kulkevat melko pitkälle käsi kädessä. Vääränlainen polvien tai selän asento rankoissa suorituksissa voi tuottaa loppuelämän tuskat (supertärkeää pitää asennosta huolta), turha tangon puristaminen kipeyttää hartiat pariksi päiväksi (ei järin järkevää, muttei tapa) ja oikeanlainen polkemistekniikka laittaa töihin kaikki alakropan lihakset (suositeltavaa, kun kerta treenaamaan on tultu).

Lempiohjaajiani ovat tosielämän jillianmichaelsit, armeijatyyliin huutavat piiskurit, jotka ovat tarkkoja myös tekniikasta. Korjaavat jos tarvitsee ja muistuttavat tärkeistä pointeista pitkin tuntia. Olin tosi pettynyt, kun kesällä kävin tutustumassa yksityiseen (eli kalliiseen) joogakouluun, jonka ohjaajista läheskään kaikki eivät korjanneet asentoja. Minulla olisi ainakin ollut hiottavaa!

Liikkuminen ei vuosienkaan jälkeen muutu pakkopullaksi, kun hikoilun aikana miettii, miten jalka laskeutuu juoksussa maahan, onko lantio varmasti coretunnilla vakaa ja onko koko vartalo suorassa linjassa pilateksessa. Kiinnostus säilyy, kun homman ei anna muuttua rutiiniksi.

Kuva: Fressi