Puoliksi täynnä

Aina on helppo löytää jotain pieleen mennyttä ja valitettavaa. Yhtenä päivänä valui smoothien pohjat eli mustikkamaidot pitkin keittiön kaapistoja ja lattioita, kun olin unohtanut blenderin välistä tiivisteen – olipa erikiva siivota! Joinain päivinä kaikki tippuu käsistä, oveen tunkee poikkeuksetta väärää avainta, jokainen raitiovaunu menee nenän edestä, kengät hiertävät ja suojatiellä melkein päälle ajanut autoilija näyttää kohteliasta käsimerkkiä, vaikka vika ihan varmasti oli hänen.

Mutta hei, moni asia menee myös putkeen ja tuottaa iloa. On ihan itsestä kiinni, kumpaan takertuu, kummasta kertoo kun kysytään mitä kuuluu ja kummasta ääripäästä päivä jää mieleen.

Ongelma on vain se, että positiivinen ei saa olla. Valittaminen on katu-uskottavaa (ja myönnetään, usein kivaakin), elämän kuuluu olla perseestä ja työstään nyt ei ainakaan saa tykätä. Onni tulee kätkeä ja julkisesti rypeä vain epäonnistumisissa. Ääneen ei saa kivasta päivästä puhua, hyvänen aika.

Minä tulen hyvälle tuulelle kuullessani toisilla menevän hyvin ja saan kicksejä toisten onnellisuudesta. Enkä todella ala lillua mudassani ihan vain siksi, että en ärsyttäisi ketään.

Minentajua. Miksi jotkut raivoilevat niin valtavasti toisten positiivisista statuspäivityksistä? Kuinkakohan monta lehtiartikkelia, blogipäivitystä ja FB-statusta on kirjoitettu siitä, miten ärsyttävää on lukea toisella olleen hyvä päivä tai hänen käyneen lenkillä, hyvässä leffassa tai olevan onnellinen? Miksi positiivisuus ärsyttää niin paljon???

Kateus. Ei mulla muuta.