Selkärangaton

Miksi oi miksi itselle valehtelu on niin helppoa? Kyllähän minä tiedän, ettei tavallinen kuntoliikkuja voi syödä ihan mitä vain lihomatta, mutta…

Lyhyttä matematiikkaa:

• Keskimääräinen jumppatunti: miinus 300kcal
• Puoli levyllistä pähkinäsuklaata: plus 560kcal
• Yhteensä: PLUS 260 KCAL

• Puolen tunnin kävely: miinus 200kcal
• Reilu annos vuohenjuustopastaa: plus 1194kcal
• Yhteensä: PLUS 994 KCAL

Sitä vain on niin selkärangaton kausittain. Joskus on helppo kieltäytyä kaikista herkuista, mutta kun napostelun tielle lähtee, ei yksikään suklaapala jää minulta huomaamatta. Joskus yläasteen aikoihin vetäisin helposti suklaalevyn päivässä (tarkemmin ottaen kävellessäni läpi asemantunnelin) ja opiskeluaikoinani ostin suklaata jokaisella kauppareissullani (ja minähän käyn kaupassa kerran päivässä). Näiden aikojen välillä on vain yksi suuri ero: ikä ja siihen liittyvä painonnousu. Jos alaikäisenä pystyikin syömään mitä vain, tiettyjen ikävuosien kerryttyä alkoi kertyä myös painoa. En minä järin herkästi liho edelleenkään, mutta en ole kiloille immuunikaan.

Olen ihan uskomattoman höveli luvatessani itselleni pieniä herkkuja. Juoksulenkin jälkeen olen mielestäni todellakin ansainnut rivin suklaata – enkä millään kykene siinä tilanteessa muistamaan, että söin jo töissä jälkiruuan ja kahvipullan ja illallakin odottaa vielä kyläily ja kermakakku.

Toisaalta en halua elämää täynnä kieltäytymisiä, mutta haluaisin olla itselleni hyvä. Fyysinen ja psyykkinen olotila suklaan jälkeen –> kurja. Täysipainoisen ja terveellisen aterian jälkeen –> mahtava. Silti osaan kerta toisensa jälkeen selittää itselleni, miksi juuri tänään olen ansainnut valtavan lautasellisen juustopastaa (vaikka juuri vetäisin palaverissa sämpylän ja voisilmäpullan).

Tänään aion muuten käydä sekä uimassa että salilla, joten voin varmasti ottaa jälkiruuasta santsit?