Yksin mutten yksinäinen
Minun on aina ollut helppo olla yksin. Ehkä olen persoonaltani hippusen erakko, sillä myös tarvitsen yksinoloa ja rauhaa omille ajatuksilleni silloin tällöin (joskus useinkin). En lainkaan ymmärrä ihmisiä, joille omien ajatusten keskellä oleminen on pelottava mörkö, jota on paettava kaikin mahdollisin keinoin – pinnallisiin ihmissuhteisiin ja hetkellisiin kohtaamisiin, työnarkomaniaan tai baarien hämyiseen syleilyyn. Yksinolo vaatii kontaktia itseen, kykyä ja uskallusta kuunnella itseään ja mielellään myös taitoa olla tekemättä mitään, hiljentyä, rauhoittua, ei vain kuunnella vaan myös kuulla.
Mielestäni elämä on paitsi helpompaa, myös vähemmän yksinäistä, kun siitä osan viettää yksin. Siksi olen tarkoituksellakin harjoitellut yksinoloa nuoresta asti. Itsekseni kotona oleminen ei koskaan ole ollut minulle hankalaa, sillä olen aina rakastanut hiljaisuutta tai musiikin sävyttämää omaa ajatusmaailmaani, ja kirjoitetut sanat on aina ollut minulle se luontaisempi ja aidompi kommunikaation muoto, joten minä, kynä ja paperi emme kaipaa seuralaisia.
Joskus harmittaa, että kiireinen elämä – työ, parisuhde, ystävät ja harrastukset – ovat kaventaneet yksinäiset hetkeni minimiin. Vaikka harhaudunkin hieman sivupoluille, on minun pakko mainita oma kriteerini hyvälle parisuhteelle: yhdessäolo on yhtä tervehdyttävää kuin yksinolo. En siis suhteessani juurikaan kaipaa aikaa ihan itsekseni, tunti-pari kerran-pari viikossa riittää hyvin.
Olin jokin aika sitten matkalla yksin. Kävinviinilasillisilla, syömässä, katsomassa teatteriesityksen ja katsomassa nähtävyyksiä – yksin. Ja vaikka olisin tietenkin kaivannut sitä erästä vierelleni kokemaan tämän kaiken, minulla oli oikeasti todella hauskaa ja nautin joka minuutista ja myös yksinolosta. Itsekseni istuskellessani mietin monia kertoja sitä, miten ravintolassa tai elokuvissa käyminen on meille monille niin vaikeaa – ”mitä ne nyt minusta miettii, kuvittelevat varmaan, ettei minulla ole yhtään ystävää…” ja yrittänyt löytää syitä siihen. Eikö yksin kaljalla, pizzalla tai elokuvissa käymisen pitäisi olla luonnollisempaa kuin kaveriporukassa? Onko ihminen muka niin sosiaalinen eläin, että jutteleminen tekee julkisissa paikoissa läsnäolosta suotavampaa? Eikö nälkä saisi tulla yksin? Ilmeisesti ei.
En halua kiistää sitä, etteikö porukassa olisi kivempaa – ainakin joskus. Ja uskon, että joidenkin ihmisten aika on tarkoitettu vietettävän seurassa. Mutta uskon vilpittömästi silti, että ihmisen täytyy oppia olemaan yksin ollakseen rehellinen itselleen, ollakseen hyvä ystävä muille, hyvä seurustelukumppani ja myös hyvä seuralainen itselleen. Sillä jos ei pysty kuuntelemaan itseään, ei kykene kuuntelemaan muitakaan. Klisee, mutta kiistämätön sellainen.