Suru vai orgasmi – vaiheita yhtä monta?
Vielä viimeisen kerran puristan lujasti mahdollisuutta, josta päästän irti seuraavalla uloshengitykselläni. Tunnen kuinka kyyneleet nousevat jalkapohjistani asti, ottaen vauhtia pallean kohdalta ja ei aikaakaan, kun koko kehoni antautuu silmieni kautta huuhdeltavaksi. Hyökyaalto. Oi, mikä pato purkautuukaan! Luopumista ja surua niin paljon, juuri niin paljon kuin tarvitaan siihen, että voin taas hengittää kevyesti tietäen, että en välttänyt sitä, mikä olisi ennen pitkää kuitenkin ollut edessä tavalla tai toisella…
Olla tässä nyt. Höyhenen kevyenä leijaillen avaruudessa, sulautua ja löytää takaisin kotiini; sieluni, mieleni, kehoni… Olen sittenkin kokonainen, vaikkakin etsien äärirajojani ja niiden sisälläolevaa. Tutkin. Äärirajat, joiden sisällä on kaikki tarpeellinen juuri nyt. Se on totta. Minä riitän. Näinkin. Minussa on tilaa hengittää ja laajentua joka soluuni. Hengitän joka soluuni. kyllä, juuri näin. Voisin tehdä tätä aina. Hengittää.
Noin tuli kuvailtua nyt yhdenlaista surua, joka liittyy luopumiseen. Joskus sitä viimiseen asti puristaa, kunnes antaa periksi väistämättömälle surulle.
Jostain syystä täysikuu ei tällä kertaa vaikuttanut minuun kovinkaan voimakkaasti, vaikka samalla on tässä pms meneillään. Itseasiassa olen ilahtunut siitä, että eilen ja toissapäivänä oli vain kohtalaisen alavireinen kummajaisolo paikka paikoin. Tässä kohtaa täysikuuta muutenkin yleensä tulee vapautuneempi olo ja varsinkin, jos kuukautisten alku sattuu juuri tälle päivälle, silloin on ihanan raukea ja väsynyt olo. Mutta nyt, kun energia ei vielä purkautunut kuukautisverenä niin purkautui se sitten luovuutena. Energian purkautuminen luovuutenakin on vapauttavaa.
Tuli mieleen, kun olin kirjoittanut tuon runon tai ajatuksenvirtaa kaltaisen, että monissa ilmiöissä homma etenee tuohon tyyliin. Jostain syystä ajattelin ensimmäisenä orgasmia, miten maisemat ja mielikuvat olisivat erilaisia. Esim. Rauhallisesti, mutta varmasti Linnanmäen Kingi nousee kohti huippukorkeuttaan, jännitys tiivistyy ja lopulta on päästettävä irti, koska pudotus… Suuri määrä energiaa tiivistyy ja sitten vapautuu kesäisellä kukkakedolla makoiluun, kun lämmin tuuli hivelee ihoa ja hiuksia, linnut laulelee ja perhoset lentelee kauniisti ympärillä.
Energiaa olen miettinyt viime aikoina paljon. Jotenkin vasta hetki sitten ihan konkretian tasolla ymmärsin, että mihin fokuksensa pistää, sinne energiaa virtaa. Noin yksinkertaiselta kuulostaa, mutta mulla meni 39 vuotta tajuta, että minä saan ihan valita, mihin energiani laitan. Voihan kettu😂 Kyllä on kivaa! Saan priorisoida! Joo, onhan se aikaansaavuus ihan eri sitten vaikkapa itselle tärkeiden asioiden suhteen, kun ymmärtää, että aikuinen ihminen saa päättää omasta energian suuntaamisestaan lähes koko ajan. Onneksi ja Luojan kiitos, elintoiminnot ottavat toimiakseen oman osansa energiasta ihan lupaa kysymättä ja vielä tuottavatkin energiaa ihmisen, tässä tapauksessa minun käyttööni.
Energia, mikä suruun menee on lopulta hedelmällistä, koska suru pitää surra, jotta vapautuu tilaa itsessä jollekin valoisalle esim. Surun sureminen itsestä ulos ”ikuiseen valtamereen” on tarpeellista ja hyväksi sekä luonnollinen osa irtipäästämisen prosessia. Energia, mikä menee kärsimyksen tai jonkin muun pitkäkestoisen ikävän tunteen ylläpitämiseen onkin sitten toinen juttu. Siitä myöhemmin lisää❤