Tutti pois!

Äh. Vauva oli niin kiinni tississä vielä 5kk sitten, ja sitten alettiin vaihtaa vaippaa pikkareihin, ja muutenkin se on ollut välillä niin järkyttävän iso, että vaivihkaa takaisin suuhun löytynyttä tuttia ei ole oikein hennonnut irrottaa. Kun se on kuitenkin vielä pieni. Vaikka on kaksi ja puoli.

”Mina olen iso tutto!” ”Vauva ei osaa puhua, mina olen pikkupikkuvauva.” (Ja se klassikko: ”Vauva ei jaksa kavella.” Juuri silloin, kun on kädet täynnä ja muutenkin pitäisi mennä reippaasti jo.)

Ja se on kai asiaan kuuluva regressiovaihe, tutti, juurikin siksi, että nyt just se pieni lapsi kasvattaa itsestään isoa ja se on aika hurjaa. Välillä pitää saada tuntea, että on ja saa vielä olla pieni. Eihän se tuttia pariin vuoteen oikein muuten syönytkään kuin muistutuksena, että on nukkuma-aika! Mutta nyt sillä on vimmainen tarve kaivaa tutti esiin heti päiväkodista kotiuduttua, ja mussutella sitä jatkuvasti.

Silti on sovittu, ettei tutin kanssa lähdetä ovesta ulos. Pitkän aikaa on puhuttu, että tutit alkaa olla niin vanhoja ja likaisia ja ällöjä, että ne pitäisi heittää jo pois (mutta mikä toimi yhdellä lapsella, joka itse heitti tutin heti pois kylmän kalkkunan henkeen, ei toimikaan tällä). On tehty selväksi, että alkaisi olla aika. Vastapuoli ei todellakaan ole samaa mieltä.

Eilen se sitten heitti tutin roskikseen. Rehenteli: ”Mä laitoin tutin loskikseen koska mä en talvi sitä koska mä oon iso tutto, ni!”

Ja illalla tuli iso itku, vaan ei uni. Sitä lohduttomuuden määrää, jonka oma äiti voi lapselleen välillisesti tuottaa! Kun ei kerran hävitetty tutteja silloin, kun ne ei olleet sille tärkeitä, niin mikä oikeus niitä on nyt siltä ottaa pois… Se olisi varmaan muutenkin jo kohta itse kyllästynyt. Ei olisi tarvinut riistää. Nyyh.