Valvomisen opiskelu ja mitä siitä seuraa
No niin. Kaksi- ja puolivuotias on oppinut uuden taidon: väkisin valvominen.
Tästä saatiin esimakua jo hiihtolomalla, kun se yhtenä reissupäivänä ei malttanutkaan nukkua päikkäreitä. Siihen asti sen toimintavalikossa oli vain yksi asento: kun alkaa väsyttää, käydään nukkumaan. Pim. Niin se käy.
Ei käy kaikilla. Isosiskonsa hoksasi jo pikkuvauvana, että nukahtamista vastaan voi taistella. Voi olla, että äitinsä esikoinen joutui kärsimään siitä, että äiti luuli – väärin – väsyneen lapsen osaavan automaattisesti nukahtaa, ja muodostaa jonkunlaisen uni-/valverytmin, eikä kauheasti ohjaillut, vaikka ehkä olisi ollut syytä. Tai sitten luontainen temperamentti. Mistä sen tietää.
Kaksi- ja puolivuotias luopui tutistaan ja illat valkenivat. Se on muutenkin tietysti jo uteliaampi kuin ennen, ja tuttityhjiön täyttötarve aiheutti monenlaisia iltajanoja ja pissahätiä ja ”äiti alvaa mitä” -juttusia vielä juuri kun oli toivotettu hyvät yöt (viimeisen kerran) ja vaihdettu pusut ja sovittu, että nyt laitetaan silmät kiinni ja pää tyynyyn. Sitten se halusi vielä lukea (nyt on muuten Veera-kirjat ihan ykkösiä, iltasatuna ja katselukirjana, äitikin tykkää!), ja koska halusin jo alakertaan, annoin luvan. Pian kuului kolahdus, kun kirja tippui nukahtaneen lapsen kädestä.
Mutta ainakin siitä helatorstaiviikonlopusta asti se on alkanut olla aika tööt. Nukahtaminen venyi pahimmillaan puoli kymmeneen, ja silmät aukesivat kuitenkin jo kuuden aikaan. Lisäksi tuli vauvasössötystä ja paljon halailua, vauhtia, holtittomuutta ja höpsöilyä, mukaan lukien loukkaantumista (”No sitte mä en voi leikkiä sun kaa. Sä olet tupela!), mikä kaikki on kyllä tavallaan iän mukaista ja vielä huvittaavaakin, mutta alkaa hipoa huonon käytöksen ja rasittavuuden rajoja. Ja kun noin pienen motiivit ärsyttävyydelle on vielä aika helppo ymmärtää, oli pienen mietinnän jälkeen pakko tajuta oma hölmöytensä: sehän on vaan ihan sairaan väsynyt.
Päiväkodissa puhuttiin päikkärien tarkkailusta, että josko vähän lyhennettäisiin, ja heti kun aikataulu eilen antoi periksi, pakkasin tyttöjen uimakamat niin ajoissa, että päästiin tarpeeksi pitkäksi aikaa (=yli tunniksi) altaaseen ja kotiin seitsemäksi. Ruokaa. Yökkäri. Hammaspesu. Iltasatu. Uni tuli ennen kahdeksaa, ja jouduin herättämään (!) lapsen seitsemän jälkeen.
Sain siis syödä aamumyslini ihan rauhassa. Ah. Tästä täytyy pitää kiinni.
