La-LA-laa: näkökulman justeeraus
Näettekö? Ettekö näe? Siellä takana, ihan huipulla, on ne 45 jalkaa korkeat kirjaimet, joilla sata vuotta sitten mainostettiin uutta asuinaluetta.
Olen jotenkin sanaton. Täällä ollaan, 37 asteen helteessä, kaupungissa, johon olen pienestä asti yhdistänyt hirvittävän määrän erilaisia unelmaelämään liittyviä attribuutteja. Sittemmin aloin jollain tasolla kyseenalaistaa kaikkea tällaista ”ulkokultaista” ja ”pinnallista”, kuten kaikki itseään fiksuna pitävät tyypit. Sen jälkeen ymmärsin, etteivät asiat yleensä ole mustavalkoisia, ja osasin odottaa, että jotain erityistä löytyy jokaisesta tusinatörpöstä. Nyt olen täällä, ja haluaisin täten uskaltaa myöntää, että koko alue on suuri kupla. Koska en nimittäin ole täällä tekemässä uraa.
On eurooppalaisin silmin järkyttävää, miten yhdessä korttelissa voi olla superpramea pilvenpiirtäjä ja seuraavassa sortumaisillaan oleva hökkeli, ihan samanlainen kuin tuolla 1-tien varressa maalla. Korttelit ja rakennukset ovat ihan irrallisia, kukaan ei määrää kokonaisuudesta. Tilaa tuhlataan ja siksi välimatkat kasvavat. Siksi kukaan ei kävele ja ruuhka hyväksytään luonnonlakina.
Joskus tämä oli 44 perheen pikku espanjalaiskylä.
Sitten tuli John Wayne.
Walk of Fame on jonkun keksimä julkisuustemppu – äärettömän hyvä sellainen! Tarina on tärkeä.
Tämä rakennus on tärkeä, koska se oli Pretty Woman -elokuvassa.
Mutta onko se sitten niin erilaista – tai jotenkin vääränlaista – verrattuna siihen, että tärkeissä eurooppalaispytingeissä kirjoitetaan papereihin nimiä, tai majoitetaan tärkeitä henkilöitä? Mitä sillä on väliä? Me valokuvanottajathan itse päätetään, mikä on ikuistamisen arvoista…
Moni paikka on mielikuvissa niin suuri merkitykseltään, että niiden luulee oikeastikin olevan suuria. Vaan ei.
On näitä linnoja, joihin julkkikset tulee…
…ja näitä ”kotini on linnani” -linnoja, melkein vierekkäin.
Historia ja tarinat ovat ehdottomasti tärkeintä. Kokemus on vielä tärkeämpää.