Puistokohtaaminen toisenlaisten frendien kanssa
Aivan aluksi tahdon nostaa hattuani kaikille erityislasten vanhemmille, ihan riippumatta siitä, koetteko onnistumisia joskus tai ette koskaan. On vaatinut hirvittävästi rohkeutta ottaa vastaan vastuu lapsesta, joka ei seuraa mitään käyriä tai normeja. En osaa kuin kuvitella, mitä käytte läpi.
Tässä ihan lähellä on asuntola tai hoitokoti tai joku muu korrektimmalla termillä kulkeva laitos erityisille ihmisille. He ulkoilevat hoitajiensa kanssa tässä naapurustossa päivittäin, ja siksi näky ei hätkähdytä. Lenkillä käyvät kuitenkin todennäköisesti lähinnä ne vähiten karismaattiset tyypit. Veeran kanssa asia on käsitelty jo aikanaan, ja hyvänä apuna toimi YLEn Toisenlaiset frendit -ohjelma: meitä ihmisiä on tosi monenlaisia, ja vaikka jotkut näyttävät tavallisilta aikuisilta, he ovat pään sisällä tavallaan vielä lapsia, ja vaikka jotkut näyttävät epätavallisilta, he voivat olla päänsä sisällä ihan tavallisia. Pelätä ei tarvitse, kohtelias pitää olla, mutta jos tuntuu oudolta, niin ei tarvitse mennä juttelemaan.
Minulle tämä sitten taas on itsestäänselvyys siksi, että töissä vietän aikaa myös näiden erityistäkin erityisempien opiskelijoiden kanssa.
Kerttu ei ole vielä tähän mennessä huomannut törmänneensä eri tavalla kehittyneisiin ihmisiin, mutta äsken käytiin pistäytymässä lähipuistossa, johon oli tullut myös muutama leikkipuistohenkinen hoitokodin asiakas käymään. Yhdellä ekaluokkalaisen oloisella nuorella miehellä oli kova vauhti ja ääni päällä. Toinen istui hiljaa ja tarkkaavaisena. Kolmas, huomaamattaan aikuisen ikään kasvanut, kiinnostui kovasti selvästi pienemmästä ihmisestä ja tuli asiallisesti kättelemään ensin minua, katsoi sitten kysyvästi käsi ojossa myös Kerttua, mutta kun tytön silmät olivat tiukasti käännetyt toiseen suuntaan, niin pahoittelin, että Kerttu on vielä niin pieni, että ujostelee. Ei kätellä. Mies viittoi halauksen ja osoitti taas Kerttua, olisi tykännyt kovasti, mutta sovittiin sitten ettei halatakaan, että ehkä sitten myöhemmin, kun ollaan isompia. Keinuttiin kuitenkin vähän ajan päästä hetki vierekkäin.
Kaksi- ja puolivuotias on muutenkin alkanut osoittaa merkkejä päänsäsisäisestä toiminnasta: on todistettu ilon, surun ja uhman lisäksi nolostuminen ja nyt hämmennys. Kovasti mietin, että miten kommentoisin tapaamista – koska hiljaa pysyminenkin olisi ollut vääränlainen kovaääninen merkki. Kun leikkijät lähtivät puistosta ruokailua varten valmistautumaan ja Kerttukin sen totesi, niin otin käyttöön vanhat vuorosanat. Vaikka keinukaveri näytti isolta, se ajattelee olevansa lapsi. Ja vaikka se näytti isolta, se ei osannut puhua vaan viittoi. Jotkut meistä on tämmöisiä ja toiset toisenlaisia.
Ei siitä sitten tällä erää sen enempää, vaikutti Kerttu ajattelevan. Ehkä kokemus nousee pintaan myöhemmin.
Minä tulin kotiin pari tippaa silmästä jo kuivanneena ja raportoin Miehelle, että on se hienoa, että meidän lapset on terveitä.
