Lomapäivien ajankäytön taito

Ollaan silläkin tavalla Miehen kanssa täydelliset toisillemme, että minut on helppo keskeyttää ja saada innostumaan tai muuten vaan vaihtamaan kesken olevan homman toiseen, ja hän taas toimii ainoastaan silloin, kun itselleen sopii, mutta räjähtävällä nopeudella ja sellaisilla tehoilla, joiden kanssa kannattaa liikkua samaan suuntaan. Minua ei huvita lainkaan sellainen stereotypia, jossa vaimon on aina saatava kaikki heti nyt, koska se ei millään tavalla päde meidän huushollissa. (Yhdessä ollaan keskittymisvaikeus ja hypo-/hyperaktiivisuus, humppatirallalaa.)

Kyllä, on minun viimeinen lomapäiväni, eikä se mennyt ihan sellaisessa tunnelmassa, kuin kuvittelin.

Tänään tapetoitiin salongin loputkin seinät! Isot lapset olivat apuna, ja homma hoitui vauhdikkaasti. Valmiit listat ja huonekalut ovat nyt paikallaan, valokuvien seinälle asettelun täytyy vielä odottaa vision syntymistä, mutta muuten on tämä projekti valmis. Ei hassumpi loman lopettajainen kyllä.

Silti puhisen tässä nyt harmissani. Olisi ollut kiva loikoa ulkona auringonpaisteessa tai käydä Porispere-meininkiä kuulostelemassa lomatunnelmassa, ehkä Pelle Hermannin puistossa kääntymässä. Veerallekin ehdittiin puoliksi luvata rikkumatonta aikuisaikaa, jota ei nyt toteutettu. Tammikuun alussa ostamani pimennysverhokankaat ovat edelleen nipussa yläkerrassa, vaikka sainkin ompelunurkan raivattua ja tarvikkeet käsille ja kuvittelin surauttavani verhot vielä tällä viikolla. Koko elämä tuntuu nyt olevan yhteisinä vapaapäivinä sitä, että minun suunnitelmani ovat perheen yhteisellä prioriteettilistalla viimeisinä: ensimmäisenä on Kertun lyhyin pinna ja enimmät avuntarpeet, sitten tulee Veera, jonka huomiointi on niin helppo jättää aina hetken päähän ja sitten harmittaa kaikkia, sitten Miehen päähänpistot – jotka ovat ihan oikeasti useimmiten hyviä ja hienoja – ja vasta sen jälkeen kaikki ne asiat, joita olen omassa päässäni kuvitellut tekeväni heti, kun kukaan muu ei minua tarvitse.

Milloinkahan semmoinen aika tulee? Kysyn vaan.

Tämä viikko oli ihana. Mies oli töissä ja talo minun hallussani. Vaikka Veera tarvitsee unta, pääsin imuroimaan jo puoli yhdeksältä aamulla, kun tiedän, ettei se herää meteliin harmissaan. Sain ihan oman pääni mukaan syöttää paikalla olevat ihmiset (aika paljon meni kuskusia tämän viikon lounailla) ja päättää päiväunien aikaisesta ajankäytöstä. Ehdin nähdä ystäviä ja huushollailla. Minun aikaansaavin aikani päivästä on aamupäivällä, haluan tehdä hommat pois alta ennen päikkärihetkeä, joka on pyhä ja rauhallinen hetki myös minulle, ja jos en silloin saa olla hetkeä ihan hiljaa omassa päässäni, olen illalla kireä. Mies herää hitaasti, ja käynnistyy vasta iltapäivän puolella. Vain Valioliiga, olympialaiset tai paikallisfutis vaikuttavat hänen sisäiseen kelloonsa. Minun ajatuksiani hän ei edelleenkään kaikkien näiden vuosien jälkeen lue, prkl. Kuvittelee kyllä osaavansa, ja perhana vieköön aika usein osuukin oikeaan, niin etten kamalan usein pääse valittamaan. Sekin vielä.

Silti. On se hyvä, että huomenna alkaa duuni ja päiväkoti. Pääsee vähän toteuttamaan ihan omaa itseä.