Henkkoht: ammatti vs. intohimo
Kävikö niin kliseisesti, että piti matkustaa kauas löytääkseen lähelle, tai siis itseensä?
Ostin kesäkuussa Los Angelesin Getty-museosta tämän Matthew Frederickin kirjan. (Ostin muuten myös aihetta sivuten San Franciscon City Lightsista David L. Ulinin Sidewalking -esseekokoelman, jossa kirjoittaja kulkee kävellen autoille suunnitellussa kaupungissa, tuli vaan mieleen. Olin ihan pähkinöinä.) Siinä paljastetaan rautalangasta vääntäen ne asiat, jotka ovat arkkitehtuuriopinnoissa olennaisinta, ja jotka ovat kaikkien harjoitusten ja kaiken työn punainen lanka tai sitten sellaisia perusasioita, joiden tausta kannattaa ymmärtää, vaikkei joku opettaja niitä olisi muistanut perustella. Joka sivu on kuin kasa helmiä. Haluaisin ottaa jokaisesta A3-kokoisen kopion ja päällystää niillä kaikki työtilani.
Kärsin pitkäaikaisesta, epämääräisestä urakriisistä. Periaatteessa tykkään työstäni teini-ikäisten opettajana: hallitsen opettamani aineet ja olen hyvä kohtaamaan ihmisiä; en pysty esittämään muuta kuin olen, joten luokassakin olen ihan oma aito itseni, mikä helpottaa aina kriittisten keskenkasvuisten kanssa toimimista; tunnen ihan oikeasti olevani hyvässä paikassa, kun opetan lapsille elämistä ja ajattelemista. Käytännössä se on tosi rankkaa, koska olen tämmöinen introverttityyppi, joka tykkää ajatella ja järjestellä ajatuksiaan, valmistaa tunneille mahdollisimman selkeät raamit, joista opiskelijat hyötyvät mahdollisimman paljon, ja kaipaa hiljaisuutta sosiaalisuuden vastapainoksi. Sitähän ei paljon työmaalla ole, eikä kolmevuotiaan äidillä kotonakaan. Saan mielettömät kiksit kurssien suunnittelusta, ja nyt olen tohkeissani sinänsä pöhköstä tilanteesta, jossa ammatillinen koulutus revitään palasiksi ja kootaan aikuiskoulutuksen kanssa uudeksi paketiksi, jonka pitäisi olla toteutuskunnossa reilun vuoden päästä, vaikkei resursseja mihinkään ole muutenkaan… Mutta se ongelmanratkaisuprosessi! Suunnittelu! Mahdollisuus kehittää jotain uutta ja toimivaa ja entistä parempaa!
Äsken luin saarah:in ajatelmaa siitä, miten hassusti ammatinvalinnat ja elämä ihmistä kuljettavat… Minusta piti tulla arkkitehti. Se oli selvää ihan pienestä asti: minun leikkini oli sellaista, että levitin parikymmentä pikkuruutuista konseptiarkkia huoneen lattialle ja piirsin niille kaupungin, tai laskeskelin huvikseni, minkäkokoinen kaupunki pärjäisi suhteellisen itsenäisesti ja toimisi tyyppiratkaisuna, noin kymmenvuotiaan ymmärryksellä maailman järjestymisestä tietenkin. Ja pienenä tietysti rakennettiin hiekkalaatikkoon kokonaisia maailmoita, vesi- ja viheralueineen kaikkineen. Minua kiinnosti jo silloin kaikki, ja intertekstuaalisuus oli riemun lähde. Huvittelin päässäni luomalla isoja ja pieniä asioita.
Joku jälkimurrosikä hajotti uskoni itseeni niin, että kun pääsykokeiden tulokset ilmoittivat minun jääneen vähän reilun neljännespisteen päähän Hervannasta, ajattelin sen olevan merkki siitä, ettei arkkitehtuuria ollutkaan tarkoitettu minun suunnakseni. Yritin kyllä vielä, mutta en ollenkaan valmistautunut – humanistisissa opinnoissa ei lukuvuoden aikana tullut matikkaa paljon treenattua, eikä kyllä taiteiltuakaan – koska elämässä tapahtui siinä kohtaa muutakin, ja jouduin pitämään kuvainnollisesti ruorista kovasti kiinni pysyäkseni edes jotenkin sellaisissa asemissa, etten olisi saanut tarpeetonta vahinkoa aikaan. Ja sitten olin yhtäkkiä aikuinen ja oli vastuita ja piti ajatella muitakin kuin itseään ja hankkia elantoa ja semmoista. Ei siinä vaiheessa enää tullut mietittyä, että seuraanko tässä ammatillista intohimoani. Tämänhetkistä lapsiperheen porvariselämää ja yleistä pätkätyötilannetta ajatellen kävi mieletön tuuri, että jo 26-vuotiaana olin pätevä opettaja ja sain viran enkä ole joutunut hirveästi huolehtimaan rahasta. Osaan olla siitä kiitollinen. Tällä hetkellä vakituisia töitä ei ole vastavalmistuneille opettajille tarjolla juuri missään.
Tämä ammatillinen B-suunnitelma on mahdollistanut minulle materiaalisesti todella paljon. Kuitenkin silloin, kun työt aiheuttavat murhetta tai stressiä, tunnen olevani väärä ihminen oikeassa paikassa… Olen sanonut moneen kertaan, etten ole mikään Opettaja (siten kuin pinnallisesti ajatellaan): minä en ole koskaan ollut se ihminen, joka antaa muille käskyjä ja odottaa, että niitä totellaan vain siksi, että Minä sanon. Se ei riitä minulle työn sisällöksi. Suunnittelu, työn jakaminen ja ohjeistaminen on minun juttuni. Perustelut, toimivuus ja lopputulos ovat minulle tärkeämpiä kuin se, onko työn toteuttajalla hattu päässä tai musiikkia korvilla (paitsi tietenkin, jos se auttaa toteuttajaa työskentelemään paremmin; siinä tapauksessa se on minulle olennaista).
Jaadijaa. Luen siis kirjaa, jossa arkkitehti kertoo arkkitehdin työn periaatteista. Se puhuttelee minua. Se kertoo minulle, että ongelmanratkaisu on tärkeää, perimmäinen ajatus on olennaisinta, ja että kun työporukalle esitellään suunnitelmaa, se kannattaa tehdä tietyllä tavalla. Arkkitehdin työssä täytyy hallita omaa työtä koskevat lainalaisuudet ja kestää epätietoisuutta, täytyy löytää ratkaisuja ongelmiin, täytyy osata kohdata ihmisiä ja välittää ajatukset minun päästäni muille… Juuri ne jutut, joista omassa duunissani tykkään.
Hmm. Tätä sietää miettiä. Enpä taida tässä iässä enää lähteä opiskelemaan moneksi vuodeksi toiselle paikkakunnalle epämääräisillä tuloilla, mutta ehkä tätä intohimoa voisi seurata jotenkin muuten?
(Ostin muuten City Lightsista toisenkin kirjan: How to Behave and Why. Ihana sekin. Visuaalisesti ja sisällöllisesti.)