Työn imu

Töisähköpostiin kolahti vastikään kysely työn imua koskien, että tunnemmeko sellaista aina, usein, silloin tällöin, harvakseltaan vai ei koskaan. Oli se vähän monimutkaisempi oikeasti.

Kyselyihin vastaaminen on aika tunnelmariippuvaista, ja eilen olisin vastannut paljon vähemmän varovaisesti kuin vielä viime viikolla. Silloin tuntui vielä tulevan puskista kaikenlaista pientä, joka sekoitti oman pakan omasta mielestä tyydyttävästi hoitamista: jokaisella on varmaan mielikuva siitä, miten haluaa oman osuutensa hoitaa, ja jos tiedonkulusta tai odottamattomista, ajankäytön sekoittavista ylläreistä johtuenpakka pysyy tai menee sekaisin, peli ei luista. Ei tunnu vahva imu.

Mutta eilen sitten, kun flunssaisina (opettajat töissä…) istuimme kollegan kanssa opetustuntien jälkeen alas ja vaihdoimme tuntemuksia päivän kulusta, tuli vähän niinkuin pakko hihkua ääneen! Tällä viikolla on perusduuni vihdoin järjestyksessä – tämän jakson osalta, kohta täytyy orientoida elämä uuden lukujärjestyksen, ryhmien ja kurssien mukaan – ja tässä on ehtinyt jo vähän seisahtua arvioimaan omaa työtä, ja tiedättekö: hyvältä näyttää! Toimintatavoissa on tehty isoja muutoksia, ja vaikka neljä vuotta sitten niitä aloitellessani olin epävarma, välissä perhelomalla ja sikäli sijaisten armoilla ja vuosi sitten vielä kovan kritiikin kohteena, niin nyt kaikki tuntuu rullaavan. On esimiehen tuki ja samaan suuntaan kulkevia työkavereita ja opiskelijat kuulkaa tulevat tunnille, alkavat töihin, ovat kiinnostuneita hommistaan ja kyselevät vielä, että voitaisiinko vielä tehdä sitä yhtä juttua, jota luulevat ajantappamiseksi, mutta jolla oikeasti manipuloinkin niitä oppimaan, hahaa…

Että en olekaan kroonisesti myöhässä ja sekaisin, vaan osaan sittenkin työni hyvin ja tykkään siitä, ja perhana, olen vähän ylpeä siitä, että olen ottanut riskiä ja hylännyt vanhaa ja suunnitellut ja toteuttanut uutta. Jee!

On se silti kiva että on perjantai, taas, jo.