Rakkaudesta

Mahtipontinen otsikko. Tähän pitäisi osata nyt laittaa sanoiksi aiheesta melkein kaikki (mutta onneksi se on partitiivissä – vai -ssa?! -, niin osakin riittää… EDIT: ei vaan elatiivissa! mutta ei sekään edellytä, että aiheesta tulisi ulos koko sitä koskeva totuus – kiitos, Hanna), ja toivoa, että on jo niin vanha sielu, ettei hetken päästä tarvitse hävetä sitä, mitä joskus kirjoitti.

Tätä on rakkaus, minusta.

Rakastan lapsiani. Rakastan myös miestäni. Sama sana, sama sisältö. Rakkaus lapsiin ja rakkaus puolisoon tai rakkaus vanhempiin on siis sisällöltään samaa, eikä vain saman näköinen ja samalta kuulostava sana (eli homonyymi).

Kokeiluluontoisesti olen tätä ajatusta esittänyt muutamille henkilöille (hahaa, luulitte olevani ystäviäni, mutta olittekin koekaniineja! Hö, ei vaa <3), ja kyllä eivät ihan samaa mieltä olleet. Kyllähän rakkaus puoliskoa kohtaan sisältää eri asioita kuin rakkaus vaikka viatonta lasta kohtaan! Ajatuskin saa ihon vähän kananlihalle ja hörähtämään aavistuksen hermostuneesti.

Juujuu, mutta minäpä ajattelen tämän näin: rakkaus ja romantiikka eivät ole sama asia (eli synonyymejä)! Ei. Intohimo on sekin asia erikseen. Yritin pikaisesti tästä aiheesta etsiä netistä lisää, kun hämärästi muistin näitä kreikkalaisia sanoja, eros ja agape, mutta mitään näppärää en nyt kyllä löytänyt (tai ehkä halunnut löytää, jotten vahingossa vetäisi mattoa jalkojeni alta?!). Nopealla vilkaisulla ymmärrän asian niin, että kreikan kielessä on monta rinnakkaista sanaa, joilla ilmaistaan erilaisia kiintymyksiä, mutta jotka joku on ilmeisesti tulkinnut rakkaus-käsitteen alalajeiksi. Minun mielestäni siis virheellisesti.

Nyt kysytte te: miten voin muka samalla tavalla rakastaa lasta ja miestä? Ja kenties jopa oikein suurisydämisenä päivänä lähimmäistä, yleisesti?

No siten, että minä ymmärrän sanan rakkaus tarkoittavan sitä kokonaisvaltaisen hyrisevää rauhan tunnetta, kun näen toisen sellaisena kuin hän on ja täydellisesti hyväksyn sen, että hän sellainen on.

Minä epäilen, että ei ole kysymys rakkaudesta, jos kahden ihmisen väliseen suhteeseen liittyy minkäänlaisia ehdollisuuksia. Ei ole ehdollista rakkautta. Ei ole mahdollista, että joku saisi aidosti myöntävän vastauksen kysymykseen ”rakastaisitko mua (enemmän/vähemmän), jos..?”. Rakkaus on sillä tavalla digitaalinen asia, että sitä joko on tai ei ole.

Se pakahduttava rakkauden tunne, jonka ainakin joskus vastarakastunut ihminen tietää, tuntuu suuremmalta kuin mikään. Tänään vielä pakahduttavammalta kuin eilen. Ja uskomatonta mutta totta: huomenna vielä suuremmalta kuin tänään! Mutta ehkä silloin onkin kysymys vain siitä, että siinä tilassa, kun et oikeastaan muuta maailmaa näekään (ne on ne hormonit taas!), pystyt oksitosiinipilvessäsi tarkastelemaan tunnetta pakahduttavan intensiivisesti. Esimerkiksi tässä vaiheessa elämää, kun arki on vähän vauhdikasta, niin, ettei itse meinaa perässä pysyä, täytyy ihan tietoisesti ymmärtää avata silmät ja katsoa siihen toiseen ihmiseen, jotta rakkauden tunteesta saa kiinni. Mitä enemmän sitä tekee, sitä helpompaa se on. Läikähtää, tai pakahduttaa.

Ja minä väitän, että täysin sama rakkausläikähdys se on, se, mitä koen, kun täydellisesti hyväksyen katson sitä ihmistä (ecce homo, tiedättehän…), joka on juuri se, joka on, ja tavallaan kuitenkin myös samanlainen kuin minä, riippumatta siitä, ollaanko sukulaisia veren tai lain kautta tai ventovieraita. Niinkin pitkälle menen, että se ajattomalta tuntuva hetki kauneuden keskellä (mitä kauneus sitten kullekin on), joka saa hymyilemään ja huokaisemaan hiljaa, sekin on rakkautta. 

Rakkauden (ehkä ei hyvänä) kopiona voi tuntea hyväksynnän tai omistamisen tai tärkeänä touhottamisen tarvetta, mutta silloin ei ole kysymys siitä toisesta. Silloin vain kerjää katsetta itseensä, eikä näe sitä samuutta itsessä ja toisessa.

Teinit toki tyrmäsivät omissa hormonihuuruissaan tämän sepustukseni täysin. Eihän se ole rakkautta, jos ei ihmisen mehut erity ja pyri sekoittumaan keskenään, kielsivät he. Minun täytyi kyllä tällä elämänkokemuksella todeta, että ei se mehujen erittyminen välttämättä lainkaan rakkauteen liity, vaan siinä mennään kyllä biologisestikin ajatellen ihan itsekkäästi oma etu ja tarve edellä, jos niin pitkälle päästään: tunnetaan himoa toista ihmistä kohtaan ja ollaan kenties imarreltuja tai ehkä kiitollisia siitä, että se suo huomiotaan takaisin. Mutta onhan se ihanaa, jos sen lisäksi vielä tuntee rakkautta sitä himottuaan kohtaan! Se, että tuntee sitä rauhallisen hyväksyvää rakkautta, ei siis mitenkään sulje pois sitä, etteikö voisi samaan aikaan olla vähän tai paljon rauhatonkin sen rakastettunsa kanssa.

Rakastan myös lapsiani. On paljon niitä hetkiä, kun en hyväksy heidän toimintaansa. Törttöilevät minkä kerkiävät. Minä siivoan, minä autan, minä olen koko ajan hollilla ja menen välittämään rauhaa jos on tarve, enkä ollenkaan saa rauhassa itse juoda kahviani loppuun. Tai ylipäätään tehdä mitään!! Ärsyynnyn ja vihastunkin. Mutta silti, jos vaan muistan, hankalallakin hetkellä voin avata silmät ja tiristää oksitosiinin silmäkulmaan. Se auttaa näkemään sen minun pikkuisen ihmiseni, semmoisenaan, ei ilkeänä tai pahana tai tahallaan ärsyttävänä, vaan ihan oikeutetusti keskeneräisenä omana itsenään.

Ja vaikka kuinka kauniita asioita ajattelen ja lasten nukkumaan mentyä pääsen kirjoittamaankin, niin luulen myös vakaasti, että pienten lasten vanhemmat eivät yleensä pysty pyörittämään zen-luostaria. Oksitosiini estää nopeat reaktiot.