Liike -> ajatus -> hyvä mieli
Tauti alkaa olla selätetty. Taudit, itse asiassa, toisiaan ruokkivat iho- ja hengitystietaudit siis. Tätä puolikuntoisuutta on kestänyt ihan liian ja nolon kauan, enkä haluaisi siitä kirjoittaa, mutta mitä sitä silottelemaan. Vajavaisuuteni ihmisenä keskittyvät omien tarpeideni kuuntelemisen ja toteuttamisen ympärille.
Juokseminen oli pakko laittaa tauolle kaksi ja puoli viikkoa sitten, kun hilseilevän ihon kutina kävi tuskallisen kovaksi eikä lenkin jälkeisen suihkun pehmentämänä enää pystynyt puolustautumaan hikoamiseen reagoivia kynsiäni vastaan. Samaan aikaan aloin uudelleenrakentelemaan sisäisiä ja ulkoisia öljytasapainoja ja pystyin taas juomaan tarvittavia määriä vettä, koska mystisesti vuosi sitten kadonneen luottovesilasini (joka oli aina tiskipöydällä, jotta muistaisin juoda, ja jota en tiskannut turhan usein, ettei kukaan muu menisi siitä juomaan, jotta se ei katoaisi mihinkään, jotta muistaisin juoda) tilalle rakkaani antoivat minulle jos mahdollista vielä upeamman uuden luottovesilasin syntymäpäivälahjaksi. Purin hammasta ja käytin itseni rasvaamiseen ihan valehtelematta joka aamu puoli tuntia ja pitkin päivää ja sen lopuksi vielä yhteensä ainakin saman verran. Omenaviinietikka-vesi-seos tuntui hillitsevän kutinaa. Perusvoide pehmensi liikaa ja kutitti, mutta suojasi. Öljy oli ehkä kaikkein mukavin, mutta työläin saada imeytymään ja sitä paitsi hiusrajassa tahmasi hiukset. Sheavoin tuoksu alkoi jo ärsyttää.
Kaiken tämän jälkeen paraneminen ei edennyt suoraviivaisesti, koska vaikken juossut, en toisaalta myöskään levännyt. Nuha iski, ja nuhaisena kaikki tuntuu vaikeammalta. Kohta kolmevuotiaan ja esiteinin tavoin käyttäytyvän kahdeksanvuotiaan kanssa on harvoin hetkiä, jolloin oikeasti voisin vain olla, ja kun sellaisia tuli, simahdin heti. Silti menin töihin koska ei ole kuumetta, joten en ole kipeä, ja sitä paitsi pääsen vähemmällä, kun hoidan hommat itse, ja kaikenlaista menoa oli vähän joka illalle, esimerkiksi vaikka neuvolanetsintöjä. Ja sitten, kun joku asia alkaa ärsyttää tai harmittaa, niin vanha kunnon reaktio on alkaa raapimaan, mikä taas pilaa juuri vähän paksuuntuneen nahan paranemiskehityksen.
Tällä viikolla kyllästyin. On se nyt niin noloa ettei aikuinen ihminen osaa pitää itsestään huolta. Muutenkin aloin olla pääni sisältä jo vähän harmaissa tunnelmissa. Koska flunssa hellitti, ja olin luvannut uimahallikäyntiä jo kauan ja lapset osasivat jo kieltää minua raapimasta ja kannustivat rasvaamaan, päätin, että lauantaina mennään. Tiesin näyttäväni ihan kamalalta, mutta päätin, ettei se nyt haittaa. Eikä kaikki kanssauimarit kehtaa katsella muita kamalan tarkkaan. Lapset pääsivät pluttaamaan ja minä lillumaan vedessä. Sain rasvattua ajoissa enkä kuivunut. Samassa voimaantumisen puuskassa päätin, että vaikken vielä juoksemaan lähtisi, niin kävelylenkille kuitenkin.
Ja lähdin. Ylitin Valtiosillan ja kävelin rantaan, ihmettelin Kokemäenjoen rantojen kauneutta ja Karjapihan urbaaniuden hassua keskeneräisyyttä, ja palasin sitten puoliporvarillista Rauhanpuistoa pitkin Kymppäriin. Parin viikon kyyhöttäminen tuntui siinä, että reipas kävely ilman työkassia venytti nivusia ja hyvässä ryhdissä sain keuhkot vedettyä täyteen ihanaa syysilmaa, mikä tuntui ihan ihmeelliseltä. Tajusin, että tätä olin kaivannut! Oli ihanaa olla hetki ihan omissa ajatuksissa ja katsella ympärilleen ja saada uusia ajatuksia, jotka eivät liity pelkästään töihin tai lapsiin. Lenkki-ilmoja on vielä jäljellä. Tämä havainto oli ihan paras motivaattori rauhalliseen, oman navan ympärille kietoutuvan elämänmenon jatkamiselle siihen asti, että olen taas oikeasti ihan ehjä.
