Futiskulttuuri

Täällä eräs Mies jännittää parhaillaan Porin tärkeimmän ja omistautuneimman kasvattajaseuran, Musan Salaman eli MuSan, edustusjoukkueen nousukarsintapeliä, jossa ratkeaa, noustaanko Ykköseen. Viime lauantaina joukkue otti 1-0-voiton Gnistanista, joka kuitenkin reiluna häviäjänä tarjoaa alla näkyvän videon. Koska suomalaiset suhtautuvat nurjasti tähän lajiin, joka niin monella tavalla on kuva koko elämästä, annan kärsimättömimmille kuvan kelata suoraan suunnilleen 3:15 kohtaan.

Kohkaavaan jääkiekkomenoon sosialisoitunut suomalaisenemmistö kun on yleensä sitä mieltä, että jalkapallo on tylsää, koska siinä tehdään niin vähän maaleja. Kaatuillaankin vielä. Toista se on, kun jääkiekossakin saattaa tulla vaikka 6-5-lukemat, eikä epäreilusta pelistä tuomitut jäähytkään joka kerta pidennä ottelun kestoa yhdellä kolmasosalla.  Minusta tässä videossa on silti paljon enemmän katsottavaa kuin se maali. Niinkuin elämässäkin on paljon muutakin kuin täydellisiä onnistumisia.  MuSan puitteet eivät ole mitenkään prameat. Musan Wembleyn nurmi tuottaa jännitystä ja harmaita hiuksia hurjalle määrälle ihmisiä aina vähä- tai runsaslumisen talven jälkeen. Vapaaehtoisvoimin ja talkootyöllä seura kuitenkin pyörittää hurjaa määrää juniorijoukkueita, eli tekee käytännön lapsi- ja nuorisotyötä tarjoamalla porilaisille alaikäisille fiksua tekemistä, ryhmässä toimimista, liikuntaa, onnistumisen kokemuksia ja tilaisuuksia oppia käsittelemään pettymyksiä. Lisäksi on tietenkin joukkueita myös aikuisille, myös erityisille aikuisille.  Kausi- ja välinemaksut eivät huimaa päätä, eli lähes jokaisen on mahdollista harrastaa jalkapalloa. Se onkin lajin hienous ympäri maailmaa: pelaamiseen ja tekniikan harjoitteluun ei oikeastaan tarvita muuta kuin joku palloa muistuttava. Olennaista on kuitenkin esimerkki: pienen ihmisen on nähtävä, miten isommat ihmiset potkivat ja kikkailevat, jotta se saisi kipinän. Täytyy siis löytyä yhteistä aikaa. Parhaimmillaan yhteinen aika ja yhteishenki kiteytyvät siihen, mikä tuossa videossakin näkyy: oman joukkueen peliä tullaan katsomaan porukalla, liput otetaan mukaan ja lauluja lauletaan, ollaan samaa jengiä eikä todellakaan välitetä siitä, näyttääkö meillä nyt samalta kuin maailmalla. Pääasia on, että tuntuu paljon, ja sen saa näyttää yhdessä.  Jos jalkapallo harrastuksena ei ole yhteisöllisyyttä ja hyvinvoinnin edistämistä parhaimmillaan, niin mikä on?