Puhelu äidille

Mikä siinä on, ettei puhelimella saa soitettua? Kyllä ehtii luuria näpertää ja lueskella ihmisten jakamia tärkeitä tai mielenkiintoisia asioita, mutta soittaminen muka vaatii erityisen ajan.

No vaatii se. En esimerkiksi bussissa tykkää hölöttää asioitani, vaikka usein kotimatka olisi juuri sellainen hetki, kun ehtisin keskittyä ja olla läsnä edes mobiiliverkon laidassa roikkuen.

Joskus mietin, minkälaista olisi, jos äiti asuisi lähempänä. Joskus on ollut aikoja, kun isoksi kasvanut tytär olisi kaivannut äidin kainaloon,  mutta tosiasiat on pitänyt ottaa tosiasioina. Joskus haluaisi jakaa hienot ja parhaat hetket heti nyt eikä sitten vasta myöhemmin yrittää muistaa kertoa niistä jonkun version. Mutta minä muutin tänne, eikä päätöksenteon jälkeen jossittelulle sijaa ole ollut.

Onneksi on se puhelin, jolla välillä saan soitettuakin. Ja sitten hetken päästä myös tyttärentytär tulee mukaan hengailemaan (mikä on samaan aikaan ihanaa – tässä sitä ollaan naiset kolmessa polvessa – ja kamalan ärsyttävää, kun keskittyminen hajoaa): ”Mummo alvaa missä mä olin eilen! Oikeesti: äitin ja Veelan kaa uimahallissa! Ja mä laskin monta keltaa putkiliukumäestä.” Ja höpötihöpö, kunnes: ”Äiti nyt aletaan lukemaan ja lopetellaan se puhelu.”