Vaiheessa

Tempoilen. Olen kiinnittänyt itseni kotirantaan, tällä kertaa tiukemmalla solmulla kuin viimeksi. Vähän väliä tuuli tarttuu kiinni, on pientä leppeämpää, hyvältä tuoksuvaa, viekoittelevaa henkäystä, ja sitten repivämpää, vaativampaa, seikkailua lupailevaa puuskaa. Pyörre suhahtaa ihan vierestä – sen mukaan en yhtään edes haluaisi – uhkaa napata mukaansa. Ei. Köysi pitää.

Ihan oma historiani todistaa, että pystyn tähän. Pystyn pitämään valitsemani paikan ja suunnan, vaikka koko maailma ympärillä tuntuisi vaativan muuta. Ennenkin olen uskonut omaan sydämeeni, vaikka se on kaikkien muiden mielestä ollut outoa tai tyhmää. On kannattanut. Sydän on sanonut oikein.

Nyt huomaan, että itse keikuttelen kärsimättömästi. Onko nuorimmaisen kolmivuotisuus joku biologinen rajapyykki? Haluaisin hirveästi heittäytyä kaikenlaiseen, töissä ja omassa päässäni, toisaalta, ja toisaalta ärsyynnyn, kun kuitenkin tiedän, että ihan tärkeintä on ja sydämeni pohjasta haluan olla Äitinä lapsilleni, enkä vain joku kiireisen tärkeä hösäävä hahmo. Tasapaino on vähän hukassa, ja siksi joudun enemmän keskittymään solmun pitävyyden seuraamiseen kuin äitinä olemiseen. Harmittaa.

Tämä on vaihe. Tämä on vaihe. Tämä on vaihe.

Täytyy malttaa. Lapsuus menee niin äkkiä ohi, minäkin olen vielä nuori. Ne vuodet tulevat vielä, kun voin hyvällä omallatunnolla piehtaroida luomisessa ja pohtimisessa. Jos nyt olen itsekäs, pilaan oman tulevan onneni. Jos nyt keskityn siihen, mikä on oikeasti tärkeää, takaan onnellisia hetkiä monelle.

Tärkeä vaihe. Nyt, ei koskaan muulloin, leivotaan yhdessä koulun jälkeen teeleipää ja pizzataikinaa essut päällä ja kinataan siitä, kuka saa auttaa ketä, ja ihastuksesta huokaillen maistellaan lämpimäisiä. Tämä on tärkeää.