Rikkaudesta
Elatiivisarja jatkuu. Samoin sarja, jossa kirjoitan auki etiikan tunnilla käytyjen opetuksellisten keskustelujen itselleni palannutta antia.
Two-in-one!
Äh, eikun nyt asiaan. Kestävä kehitys oli suurempi kehysaihe, ja sen sisällä päivän teema oli raha. Asiakasmateriaali oli sellaista, joka valmistuttuaan suurella todennäköisyydellä löytää itsensä yrittäjyydestä, joten heidän suhteensa rahaan tulee olemaan tiivis ja tunteiden sävyttämä – jos ei tässä maassa välttämättä ole helppo elättää itseään palkkatöillä, niin ei (varsinkaan palvelualalla toimivan) pienyrittäjänkään toimeentulo mitenkään varmasti pääse liiaksi kasvamaan. Ehkä päinvastoin. Tai sitten ei yrittäjällä ole fyysistä tai mielenterveyttä enää jäljellä, koska se ei ole saanut palkattua ketään jakamaan työtaakkaansa, koska palkanmaksun sivukulut on niin suuret, että yrittäjälle itselleen ei enää jäisi mitään käteen. Siinä samalla se on uhrannut läheiset ihmissuhteensa ja pohtii unettomina öinä, miten monta vuotta voi vielä automaattiohjauksella jaksaa.
No niin.
Käytiin läpi sitä, että rahaa ei itse asiassa ole olemassa. Setelit ja kolikot ovat vain vaihdon välineitä, eräänlaisia aikaan sitomattomia velkakirjoja, joilla omien kättensä töiden arvon voi vaihtaa jonkun toisen tekemän työn arvoon. Suora vaihtokauppa on valtion kannalta verotuksellisesti tuomittavaa, vaikka se saattaisi olla tehokkuudessaan tuottavampaa kuin lähinnä tositteita ja varmuuden varaa tuottava rahakauppa. Hassua on se, että kun tällä hetkellä kaikelle on mahdollista laskea rahallinen arvo, ja jonkun sitä mille tahansa laskiessa toiset ihmiset vain nyökyttelevät, käteisnostoista aletaan veloittaa rahaa. Konkreettisen rahan, vaihdon välineen, käyttäminen on niin kallista, että ihmisten toivotaan siirtyvän kokonaan virtuaalisen, eli näennäisen, rahan käyttäjiksi. Virtuaalinen rahankäyttö vasta kalliiksi käykin, yksilölle, koska se ei enää voi lompakkoonsa kurkistamalla tarkastaa, onko sillä enää niitä maksuvälineenä käyviä paperisia tai metallisia, muilta saatuja velkakirjoja, vaan saattaa vahingossa alkaa käyttää muiden rahoja, ja tahattoman lainan korko voi käydä huisin korkeaksi.
On nimittäin niin, että ne ihmiset, jotka ovat siinä asemassa, että voivat päättää siitä, käytetäänkö käteistä rahaa vai korttia, ovat itse suhteellisen varakkaita ja tottuneet teoreettiseen ajatteluun, eivätkä tule ajatelleeksi, että jonkun toisen taloudenhallinta kerta kaikkiaan edellyttää sitä, että käytettävissä olevat varat ovat aistinvaraisesti todettavissa.
Jokunen hetki muisteltiin sitä, miten on opeteltu käyttämään rahaa. Millä opetat ekaluokkalaiselle rahan arvon, jos et voi antaa sille kolikoita maksuvälineeksi? Että jos menet kauppaan, otat hyllystä leivän ja annat tämän rahan siitä vastineeksi, sinulle jää käteen leipä, mutta ei rahaa. Maksat kortilla, kortti jää käteen, ja niin jää leipäkin, mutta tilillä (mikä se on?) olevat rahaa merkitsevät numerot ovat muuttuneet (hä?), vaikka et sitä luultavasti koskaan mistään näekään, koska tiliotteet menevät vanhempiesi sähköpostiin tai muuhun sähköiseen palveluun, josta ne eivät niitä itsekään muista seurata. Olettaen tietenkin, että rahaa on sen verran runsaasti, että ovat uskaltaneet lapselleen antaa maksukortin käyttöön.
Tavallisen ihmisen on osattava hoitaa talouttaan sen verran, että se tietää, paljonko rahaa kuluu tietyssä ajassa asumiseen ja syömiseen ja muuhun inhimillisesti välttämättömään, ja paljonko se samassa ajassa tienaa työllään tai saa tukina hyvinvointivaltiolta. Jos kaikki, mitä tulee, menee välttämättömyyteen, ollaan tiukilla, mutta selvitään. Jos jotain jää yli, sen voi törsätä mielensä mukaan tai säästää myöhempää, suurempaa törsäyksen kohdetta varten. Tämä on monelle yllättävän vaikeaa. On myös yllättävän vaikeaa uskoa, että jos itsellä ei ole varaa johonkin, sitä ei voi saada.
Sitten selitin teineille yrityksen kirjanpitoa rautalankamallisesti: on näppärää seurata rahan virtaamista kirjaamalla tietynlaiset tulot ja menot omille tileilleen. Silloin näkee yhdellä tai parilla silmäyksellä, mihin toimintoihin rahaa kuluu ja mistä sitä tulee. Kuviota voi vielä laajentaa organisaation kasvaessa: voidaan siirrellä ”rahoja” kustannuspaikalta toiselle sen merkiksi, että joku on suorittanut jonkun toiminnon, joka ei kuulunut sen jonkun alkuperäiseen tehtävään, mutta tuotti jonkinlaista arvoa jollekin toiselle, saman organisaation sisällä kuitenkin. Tälle toiminnolle siis lasketaan/nimetään/heitetään/tuulesta temmataan rahallinen arvo, jota voidaan sitten taloushallintoihmisten työtehtävien takaamiseksi numeroina siirrellä kustannuspaikalta toiselle. Virtuaalisella rahalla on selvä työllistävä vaikutus. On ilmeisesti jopa mahdollista työllistää itsensä laskuttamalla siitä, että joku toinen laskuttaa kolmatta, joka laskuttaa sinua. Se on markkinataloutta. Niin se raha pyörii. Mutta onko se se kaikkein olennaisin asia?
Opetin teineille taikatempun (joka myöskin useimpien uskontojen pyhissä kirjoissa opetetaan, huomio huomio!).
Asuimme ennen 150-neliöisessä talossa, jossa oli tilaa ja nurkkia niin, että sinne oli ostettava huonekaluja liian avaruuden pienentämiseksi. Kaikenlaista tavaraa oli helppo säilöä ihan vain varmuuden vuoksi, mutta myös nostalgian ja ties minkä muun. Sitten muutimme pienempään asuntoon, ja yhtäkkiä meillä oli kaikkea yllinkyllin, tarpeeksi ja jopa liikaa. Viimeisen vuoden verran, lähtien suunnilleen siitä, kun ensimmäisen kerran siirsimme pikkutavarat pois näkyviltä asuntoesittelyn tieltä, olen karsinut kaikkea tavaraa, vaatevarastoista astioihin. Autokin on nyt pienempi. Rahaakin on nyt paljon vähemmän. Mutta minulla on rikas olo.
(Ei mennä nyt siihen, miten ällöttävän ihanan rikkaaksi ihminen voikaan itsensä tuntea, kun sillä on rakkaita ihmisiä ympärillään ja lässynlää. Mikä on tietysti totta. Mutta.)
Tämä on se temppu: minusta tuntuu nyt aidosti siltä, että minulla on (tällä hetkellä) kaikki, mitä tarvitsen (tällä hetkellä). Tiedän, ettei yksikään esine tekisi minusta tämän onnellisempaa; päin vastoin tunnen enemmän riemua siitä, kun pääsen vielä jostain esineestä eroon. (Höpisin uutena vuotena jotain siitä Mymmeli-mehukannusta, mutta sekin tarve on nyt mennyt ohi.)
Rikkaus on täysin suhteellista. Jos tunnet, että sinulla on tarpeeksi, olet rikas. Jos uskot, että tarvitset vielä hienomman tai kalliimman tai ihmeellisemmän jutun, johon sinulla ei kuitenkaan ole varaa, et ole rikas, vaan tunnet olevasi jotain vailla. Rahan – tai minkä vaan – kerääminen ei tee rikkaaksi, koska rahaa – tai mitä vaan – voi aina olla vielä vähän enemmän. Olennaista on huomata, mitä itse pitää tärkeänä, ja tutkailla, omistaako sen jo (El Camino, kimalteleva pöytäliina alennusmyynnistä, naapurien arvostus, omanarvontunne…), vai haikaileeko vaan jotain haikailun vuoksi.
Palaamme hihhuloinnin ytimeen: elä tässä hetkessä.