Ruuhkavuosiepifania

Pikkulapsen äidin mietiskely- ja hiljentymisretriitissä eli vessassa istuessani tajusin. Taas. Se on kumma kun ei kerrasta eikä kahdestakaan ymmärrä.

On ollut paljon kiireen tuntua ja tuskastumista ja sellaista oloa, että muiden ihmisten hyvää tarkoittavat neuvot voisin yhtä hyvällä tarkoituksella tunkea pimeisiin paikkoihin. Ihanat keskustelut tärkeiden ihmisten kanssa tässä viimeisinä päivinä ovat kuitenkin nostaneet ilmoille semmoisia omia sanoituksiani kuin ”miten kauan kehtaan vedota pikkulapsiarkeen – ja miten niin kehtaan vedota?!” ja ”täytyisi varata muutama tunti työaikaa niin, että pyydän Miestä pitämään lapset pois häiritsemästä” ja ”kun kerran havahduin ajoissa siihen, että lapsi meinaa jäädä työn jalkoihin, niin olen tosi tarkkana siitä, ettei niin pääse käymään enää uudestaan”.

Niin se tajuaminen. Nämä on ihan minun omia ajatuksiani ja tunteitani. Ne ovat ihan omassa päässäni. Ne vaikuttavat minun omiin valintoihini ja tekemisiini. Siksi niistä ei kannata hermostua ja turhautumista voi hillitä.

Tässä viikonloppuna on hyvä ja tasapainoinen olo, kun ei ole ristiriitaa: minusta on ihanaa olla pikkulapsen ja koululaisen äiti kahden teinin äitipuoli ja hienon miehen puoliso ja hengailla tässä kodissa niiden kanssa ilman kauheaa säätämistä. Asiat on kohdallaan, koska pääsen hetken mielijohteesta pienempien kanssa leffaan katsomaan Tatua ja Patua, jotka ovat seikkailleet meillä jo vuosia. Ei tarvinnut tehdä kalenterimerkintää sitä varten. Tähän olen pyrkinyt, ihan itse, tietoisesti. Tätä halusin, ja se tuntuu hyvältä. Kun tuntuu hyvältä, tietää tekevänsä oikein. Olen onnistunut.

Töissä on hyvä mieli, kun saa jonkun asian valmiiksi tai tunnilla on kaikilla tai edes melkein kaikilla tekemisen meininki ja kivaa. Valmista tulee harvoin, työn luonteesta johtuen, mutta kun silloin tällöin ehtii vähän suunnittelemaan ajankäyttöä, ehtii tehdä jotain niidenkin asioiden eteen, jotka voi saada valmiiksi.

Tällä ei ole mitään tekemistä pikkulapsiarjen kanssa. Töissä on paljon irrallisia asioita, ja toki se rassaa minua näinä vuosina enemmän kuin toisessa elämäntilanteessa olevia, koska pienten lasten kanssa kotonakin on paljon minusta riippuvia asioita. En voi käyttää iltojani ja viikonloppujani täysin itsekkäästi, vaan oma rentoutuminen on sovitettava varsinkin pienimpien tarpeiden mukaan. Koska haluan. Olen kuitenkin onnekas, koska meitä aikuisia on kaksi, ei vaan kolme, ja melkein aikuisiakin pari siihen päälle. Jos oikeasti koen, että minun on käytettävä iltoja tai viikonloppua töiden tekemiseen, se on mahdollista. Siitä ei kannata stressata sen enempää, vaan voin ihan itse päättää, jos siihen on tarve. Ihan kuten voin käyttää iltoja ja viikonloppua omaan rentoutumiseeni, jos niin päätän.

Tasapainon ja hyvän mielen voin löytää vain itse, siihen ei kukaan ulkopuolinen voi vaikuttaa. Jos on kiire, täytyy miettiä, mikä on oikeasti tärkeää ja voiko jotain tehdä toiste tai jossain suhteessa kestää keskeneräisyyttä. Jos tuskastuttaa, täytyy muistaa, mikä minulle on tärkeää ja antaa piut paut muille asioille ja ihmisille.

Niin helppoa on onni. (Tämä oli nyt kyllä osin ironiaa, selvitän, jottei sosiaalinen media ymmärtäisi minua väärin.)