Pimeää seuraa valo
Kollega avautui työmäärästään ja tahdista, jossa sitä toteuttaa, ja päivien rikkonaisuudesta ja keskeytyksien määrästä. Sanoi, ettei kapasiteetti riitä, mutta kun tarjosin vähän toisistaan poikkeavia tulkintoja sanoituksiksi, ei suostunut myöntämään, että kaaos olisi epäreilu tai kestämätön tilanne. Kyllä hän selviää, mutta ei yhtään tykkää tilanteesta, kun asioita vyöryy päälle ja koko ajan pelkää unohtaneensa jotain.
En lähde diagnosoimaan kanssaihmisiä. Sen sanon, että jos vaikka kerran ajaa kolarin, sitä on sen jälkeen paljon tarkempi liikenteessä ja kiinnittää huomiota riskitilanteisiin vakavammin ja automaattisemmin kuin ennen. Oman masennusdiagnoosin jälkeen sitä on aika herkkä huomaamaan, kun ihmisen rasitustila ei ole normaali, eikä tahtoisi päästää sitä kasvamaan liian suuriin mittoihin.
Kyllä se vaan on niin, että liika henkinen rasitus on liikaa ammattitaitoisimmalle ja älykkäimmällekin ihmiselle. Ei yhden ihmisen kuulu pystyä tekemään enemmän kuin yhden ihmisen työt, jatkuvasti, koska superihmisyyteen pystyy vain rajallisen ajan. Sitten tulee riittämättömyys, huonous ja yleispaskuus. Siinä kohtaa ihminen muuttuu harmaaksi ja läpinäkyväksi, yrittää rähjätä tullakseen näkyväksi, mutta koska kukaan ei jaksa semmoista katsella tai kuunnella, se toteaa, että parasta on olla hiljaa. Olla marttyyri tai sitten lakata olemasta kokonaan.
Ihan itsestäni puhun nyt. Eri ihmiset toimivat sittenkin eri tavoilla, ja tunnen nyt itseäni paremmin ja tiedän, että minussa on sisällä joku, mikä ei suostu nujertumaan millään. Ihan pimeimpänäkin hetkenä tiesin, että pystyn vielä puskemaan yhden askeleen, ja vielä yhden, mutta suunnasta ei ollut aavistustakaan. Sain sen selvitettyä, enkä halua samaan suohon takaisin enää koskaan. Enkä suosittele muillekaan.
Anteeksi siis, jos kyselen töistäsi tai perheestäsi ja tulen tunkemaan nokkaani asioihisi. En epäile kykyjäsi tai osaamistasi. En vaan tykkää epäreiluudesta ja silmien sulkemisesta, enkä halua, että kukaan oppii pitämään sellaista itsestäänselvyytenä.