Richard I love you!
Onpa ihanaa elää tässä perheenäitiarjessa sivussa kaikista trendeistä niin, että voin ihan itsekseni pari vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen nauttia henkilökohtaisesta ensi-illastani ja hihkua tällaisesta asiasta sen saakelin blackfridayn sijaan!
Kävimme kirjastossa, vanhempi tyttäreni ja minä, palauttamassa kirjoja ja vastailemassa tiukkoihin kysymyksiin (”Tyttären sosiaaliturvatunnus?” Kuka muistaa ne loppuosat?!), jotta saisimme takaisin haltuumme tyttären kuukausi sitten kirjastoon suloisesti unohtaman kirjastokortin. Lapsi on innostunut DVD-tarjonnasta – tämä sukupolvensa edustaja, jolle Yle Areena ja muut näppärät nettipalvelut ovat arkipäivää. Tuntuu ilmeisesti juhlalliselta ja jotenkin hyvältä ottaa kotelo käteen, katsoa kansikuvaa ja arvailla, olisiko elokuva itselle mieluinen.
Muistelkaapas! Videovuokraamoaikaan leffojen valinta oli visuaalinen kokemus, mikä sopii formaattiin, kun sitten nykypäivänä luetaan tai kuullaan jostain, että on tämmöinen uusi hittisarja tulossa ensi-iltaan huomenna, nyt kaikki katsomaan. Levykaupassakin saattoi osua näppeihin jotain ihan kummallista vain houkuttelevan kannen takia. Minä tykkäsin semmoisesta. En jaksa seurata kaiken maailman pseudoviihde- tai kulttuuriuutisia, jotka ovatkin mainoksia, joita tulee joka tuutista, ja joissa kärryillä pysyminen vaatisi hirveästi energiaa. Hyvät jutut kestävät kyllä aikaa.
Katsottiin ekat jaksot Orange Is the New Blackistä pari viikkoa sitten. Innostuttiin. Täältä tullaan, nykypäivä!
No niin. Näin Boyhoodin hyllyssä ja hihkuin Veeralle, että tämä, tämän haluaisin katsoa! Selitin lyhyesti, että leffassa seurataan pojan elämää 12 vuoden ajan, ja samat näyttelijät esittävät samoja rooleja koko sen ajan. Kahdeksanvuotias on viime kuukausien aikana muutamaan kertaan kertonut miettivänsä, millainen hänestä mahtaa tulla, on katsellut vanhoja valokuvia itsestään ja sisaruksistaan. ”Joo! Otetaan se!”
Katsottiin elokuva – jonka huono puoli on sen pituus, 2h 39min – kahdessa erässä koulupäivien jälkeen. Ikäraja on Ruotsissa ja Norjassa 7, Tanskassa 11 ja Suomessa 12, mikä selittyy känniraivokohtauksella ja teinipoikien uhorivouksilla. Otin riskin ja valmistauduin peittelemään silmiä ja korvia ja selittämään hankalia asioita. Leffan loputtua tytär totesi vilpittömästi, että tämä oli hyvä elokuva.
Niin oli! Ja aikamatka minulle monella tasolla. Richard Linklater vei minut kotiin: tämä kerronta ja nämä hahmot Before -leffojen kautta Boyhoodiin ovat minun! Ehkä menin katsomaan Before Sunrisen Mintun kanssa silloin yli 20 vuotta sitten etupäässä Ethan Hawken takia, mutta Linklater se siellä ne sävyt ja maailman ihmettelyn tavan nuoren naisen sydämelle esitteli. Se oli rakkautta. Se on sitä edelleen.
Ihanaa, että voin nyt jakaa sen tyttäreni kanssa. Toivottavasti jälki jää häneen yhtä syvästi.