Puolukkaa, muru!

Joulun jälkeen otettiin epäabsoluuttinen ei lisätylle sokerille -kotikampanja. Mies oli totaali, teki raakasuklaata ja kieltäytyi synttäriherkuista, minä taas söin töissä jälkkäriä ja kahvikeksiäkin, vaikkei syksyllä niihin tehnyt mieli kajota. Joka tapauksessa, kun kotona tottui juomaan kahvin ilman kastamista, vähemmän makeakin alkoi maistua enemmältä. Ihan jees.

Totaalikieltäytyminen loppui perjantaina: Mies pamautti runebergintortut pöytään. Minusta ruune on mitä mainioin leivos, hyvää tietysti, mutta lisäksi siksi, että se on tuommoinen pyttipannun ja lämpimien voileipien kanssa samaan kategoriaan sopiva pieni kaapintyhjennysprojekti.

Olipas makeaa! Yhhyh.

On tehnyt mieli leipoa jotain, mutta koska kanssaihminen ei olisi tuotoksia arvostanut, en teeleipiä kummempaa ole saanut tammikuussa aikaan. Mutta nyt! Mummo toi syksyllä monta purkkia puolukkahilloa, eikä me semmoisenaan saada kaikkea kulumaan, joten sitä täytyisi nyt johonkin upottaa.

Eikä ole muuten parempaa upotusalustaa kuin vanha kunnon murupiirakka. Tässä versiossa vajaa litra kohtuudella sokeroitua hilloa korvasi raparperit tms. sekä rahka-muna-seoksen makeutuksen, ja piimän sijasta pohjassa on vaniljajugurttia. Ihanan hapanta, vaikka olikin makeaa! Ja tässä vaiheessa pienempikin pala riittää hyvin.