Pitääkö vaipat vai eikö pitää?
Kuivaksiopettelu on luonnollisuudessaan samaa kategoriaa kuin vauvan ruokinta: ihan jokaisella on siitä oma mutu- tai kokemukseen perustuva mielipiteensä, myös lapsella itsellään. Ja tässä yhteisöllisessä nykymaailmassa, jossa lasta hoitaa useampi ihminen kuin yksi ainut ja lähes pyhä äiti, homma vaatii koordinointia ja kommunikaatiota.
Syksyllä kaiken muun uutuuden keskellä Kerttu oli jo vajaan kahden vuoden iässä ihan innoissaan potalla käymisestä. Potta oli kai Vanhassakin Kodissa pyörinyt jaloissa, mutta muutto- ja remppahankkeet pitivät aikuiset muissa ajatuksissa, joten mitenkään aktiivisesti lasta ei siihen tutustutettu. Elämän rauhoituttua ja päiväkotirytmin tukemana vessahommat nousivat esiin kuin itsestään.
Kunnes unohtuivat.
Pikkarit vedettiin välillä esiin, pytty oli kiinnostavampi kuin potta, satunnaisesti tuotokset ilmestyivät oikeaan paikkaan ja silloin tällöin lapsen omasta aloitteesta jopa. Sen vaippa oli muutamana aamuna kuiva. Hurraa! Mitään tarkoituksellista aktivoitumista en itsessäni silti saanut aikaan. Mitä nyt harmittelin sitä, että elämä ilman kakkavaippoja olisi asteen verran mielekkäämpää. Ja rikollista kertakäyttövaipparoskaa tulisi paljon vähemmän. Mutta reissussa kiittelin sitä, että lapsi suostui vaippoihin, ettei koko ajan tarvinut olla röntgenkatse valmiina havaitsemaan lähimmän vessan olemassaolo. Sitä paitsi on talvi. Suomessa on neljä vuodenaikaa, ja perinteisesti yksi niistä on kuivaksiopetteluvuodenaika. ”Kesällä ne sitten kyllä oppii”, sanoo perimätieto.
Paitsi että lapsi, joka osaa tehdä kuperkeikan ja piluetin ja hupata kookeelle on kyllä ruumiinhallinnan osalta jo ihan valmis kuivaksi jo (?!? se on herrajjestas kohta kaksi ja puoli!). Kakkahuumorikin kukoistaa jo niin spontaanisti, että henkinen puoli on myös reilassa. Itse toimintokin sujuu niin automaattisesti, että jos ei juuri äsken ole lirahtanut vaippaan, niin kyllä pöntölle istuessa lorisee, ja jos hajun tai äänen perusteella on lapsi ohjattu pikkulaan, se kyllä osaa pinnistää pökäleen.
Mikään muu ei siis ole vaipattoman taaperon esteenä kuin aikuisen mukavuudenhalu (ja tarve saada aikaan muutakin kuin kiikuttaa lasta vessaan ja olla jatkuvasti lattioiden- ja pyykinpesuvalmiudessa). Pari viikkoa sitten vasukeskustelussa aihe nousi esiin, ja nyt Kertun kanssa kovin samanikäinen neiti L. on ollut saman pari viikkoa ilman vaippoja, mistä onnittelut! Kyllähän tässä nyt selvästi on ryhdistäydyttävä. Pieni painostus saa aikuisen heräämään.
Kaivoin lastenvaatevarastolaatikon uumenista keon pieniä pikkareita, kaikki suunnilleen oikean kokoiset sukkahousut ja housut, ja kiikutin ylimääräisen varavaatekasan eilen päiväkotiin. Lapsen pissatin kotona juuri ennen lähtöä, enkä laittanut vaippaa. Villiä! Hoitopäivän aikana oli käynyt yksi vahinko. Kotipihassa Kerttu ilmoitti menevänsä Mummuu moikkaa. Hihkaisin perään, ettei sillä sitten ole vaippaa. Ilmeisesti matka haalarista pöntölle oli kuitenkin liian pitkä. Onneksi ei osunut isoon mattoon. Loppuillan sillä sitten olikin vaippa jalassa.
Tänä aamuna uusi yritys: pissatus ennen lähtöä, pikkarit jalkaan ja päiväkodissa taas heti ensimmäiseksi pissalle. Äsken kotiin tullessani Mies raportoi, että Kertulla oli ollut hyvä päivä: oli nukkunut ja syönyt hyvin, ja pissaa ja kakkaa oli tullut paljon. Housuun. Uusia varavaatteita tarvitaan huomiseksi. Nyt sillä on vaippa.
Äh. Kolmasko päivä toden sanoo? Mistä sen elämässä muutenkaan tietää, milloin kannattaa jatkaa ja milloin luovuttaa? Nyt pitää luoda rutiini, ohjata lapsi potalle heti eikä kohta. Väkisinkin vahinkoja sattuu, mutta se on vaan hyvä asia, koska muuten se ei opi, miten inhottavalta tuntuu, kun housut on märät. Mutta kumpi kestää pidempään: se, että se oppii vai aikuisten pinna?