Porin teatteri: Tuntematon sotilas
Sotakuvaukset ovat parasta rauhantyötä.
Hyvä koppi Porin teatterilta: oluttehdas on tyhjänä rakennustyömaan keskellä ja Suomi täyttää sata vuotta – tämä tuotanto ei olisi voinut toteutua missään tai milloinkaan yhtä oikeutetusti kuin nyt. Minä, joka rakastan hyvin tehtyjä, kekseliäitä lavasteita ja dramaattista valaistusta, kiemurtelin onnesta, kun tajusin, miten upea näyttämö tehdashalliin on rakennettu. Pyrotekniikka ja kovat äänet olivat paikallaan (korvatulpat eivät ole herkkäkorvaisille ovella jaossa turhaan!), koska tämän näytelmän kuuluukin tunkea päähän kaikkien aistien kautta. Jos se ei häiritse, se ei ole hyvä sovitus Tuntemattomasta sotilaasta. Toisaalta livesäestys toi esitykseen herkkyyttä.
Enempää en kerro. Katsokaa itse kuvat ja traileri, löytyy tuolta alempaa, ja kannattakaa sitten teatteria ostamalla lippu ja menemällä itse paikan päälle. Ensi ilta on tänään 28.1.2017.
Huomautan, etten ole lukenut romaania, ja elokuvan, sen vanhimman version, olen nähnyt useammassa pätkässä osin kymmeneen kertaan, osin ehkä vain vilaukselta. Uudemman olen kenties puolella silmällä nähnyt kerran. Silti on uskomatonta, ja kaanonia puolustavaa, että siltikin tunnistin ja osasin vuorosanat kohdakkoin sujuvasti. Minusta tämä on peruste sille, että Linnan teosta kannattaa kaivella ja työstää uusina versioina vielä nytkin. Tuntematon on osa meidän kansalliskertomustamme, vaikka toki onkin ikävää, että suomalaisuus merkitsee monelle ensisijaisesti puolustautumista kaikkea vastaan. Totuushan on, että meillä on rauha, puhtaus ja kauneus, sekä perin omalaatuinen tapa korostaa yhteisöllisyyttä ylpeän omituisuuden kautta. Mikä on hauskaa, koska se osoittaa, ettemme ota itseämme liian vakavasti.
Seuraavaksi haluaisin, että suuri yleisö nappaisi kiinni siitä, että tuo sota oli ja meni, mutta tragedia jatkui ja osin jatkuu meilläkin edelleen. On hirvittävä klisee toistaa sitä, että sotaan nuorina poikina joutuneet suomalaiset eivät koskaan palanneet kotiin, vaikka olisivatkin säilyneet hengissä, koska elämän järjettömyyden kokeminen niin kouriintuntuvasti muuttaa ajattelun täysin. Kotona sotavuosina arkea poikkeustilassa pyörittäneet naiset olivat kantaneet omat tuskansa ja vastuunsa, ja luulivat saavansa rauhan tullen hengähtää, mutta sen sijaan kotiin tuli, jos tuli, vieras ja vieraantunut mies, ja koko maailmanjärjestys meni uusiksi. Ymmärrättekö te, ettei siitä ole kuin muutama vuosikymmen? Että tunnekylmä vanhemmuus yhtä hyvin kuin lasten ylenmääräinen hemmottelu, itse pärjäämisen vakuuttelu, etujen kahmiminen ja herrojen vihaaminen eivät ole irrallisia pöhköyksiä, vaan ihan oikeaan tuskaan pohjautuvia selviytymistapoja?
Niin kauan, kun sodanjälkeisiä arkioutouksia ei sanota perheissä ja suvuissa ääneen, ihmisissä asuu paljon kummallista, perinnöllistä katkeruutta, joiden syytä he eivät itsekään ymmärrä. Vasta kun traumat on tunnustettu, niistä voidaan päästää irti. Hyvinvointivaltiota alettiin rakentaa silloin, kun kaikki vielä ymmärsivät sanomattakin miksi, mutta nyttemmin syy on unohtunut. Ehkä se pitäisi taas sanoa ääneen: epäonni ja suru voi osua kenen tahansa kohdalle, ja silloin on onni, jos voi luottaa siihen, että empatiaa löytyy sosiaaliseen luokkaan ja uskontoon katsomatta. Toivottavasti sanat riittävät, eikä tarvitse odottaa dramaattisempia tapahtumia.
EDIT: Nyt kun tässä seuraavana päivänä pääsin helmikuun Imagen sivulle 78, huomasin, että Reetta Rätyllä on saman suuntaista asiaa, käy lukemassa, joko paperi- tai digilehtenä tai myöhemmin täältä!
Mutta hei. Olipa hauskaa, että en voinut olla bongailematta lavalta Masa Marsua ja Törky-Tanea. Ne oli jo Kertun mielestä aika hurjia, mutta pystyivät kyllä muuntautumaan ihan uskottaviksi korpisotureiksikin.
Kuva ja traileri: Porin teatteri