Aamumonologi

Tokaluokkalainen suunnitteli heräävänsä kuudelta. Torppasin idean tylysti, koska nukkumisen määrä on edelleen liian vähäinen ja sitä paitsi oman elämänsä subjekti juuri eilisaamuna nukkui pommiin ja myöhästyi koulusta tunnin. Maailma ei siihen tietenkään kaadu, mutta nyt ainakin on selvää, että unelle olisi enemmän tarvetta.

Aloitan:

– Herätys, kello on seittemän. (…)

– No niin, mennääs Kerttu. Ootko Veera hereillä? (...mmh…)

– Mitä? (Joo!)

– Hyvä. Me mennään alas. Muistatko kun halusit et aamul ois aikaa? Ni nyt kannattaa sit nousta.

– Eikun Kerttu nyt ei leikitä, mennään pukemaan. Nouse seisomaan, on vaikeeta ottaa housuja pois jos istut niiden päällä. Nouse seisomaan. Mä meen sit aamupalalle, sä osaat pukea kyllä itse. (Mwääh äiti!) Ei kun pue itse, mun täytyy ehtiä syömään jotain.

Sipaisen voita sämpylälle, lasken lasiin vettä enkä todellakaan istu alas.

– Veera. Kello on kymmentä yli. (Joo.)

– Vau, hyvä Kerttu! Sait vaatteet päälle. Joo voin antaa pienen palan leipää, mut sä saat kohta päiväkodissa aamupalaa. Mun täytyy syödä nyt kun meil ei oo aamupalaa töissä. Veera! Se on varttia yli. Ootko sä puhelimella? (No en! Mä katon vaatteita!) Okei, kun ei mitään kuulunu. (Saanko mä kulkkua ja juustoa äiti?) Ei, saat kohta päiväkodissa puuroa. Laita ovi kiinni. Kohta aletaan laittaa ulkovaatteita päälle. Nyt ei leikitä, sä voit laittaa nyt ulkkarit jalkaan. Veera?! (Joojjooo!!) Oi sä oot valmis, hyvä juttu. (Mä otin viimesen Oivalluksen Veela!) (Yrrhgh!) Siel on ruisleipää. Kerttu nyt tänne, kypärämyssy päähän! Missä sun hanskat on? Ai siinä. No niin, nouse ylös. Veera onko sulla kaikki kamat kasassa? Mihin taskuun sä laitat puhelimen? Okei. Kerttu ne housut nyt jalkaan. Veera? Ai sä oot siellä. Mä voitelen nää sun leivät vielä mut sit meiän täytyy mennä. Muistaks ottaa sun luistimet? (E.) Mä laitan ne tohon oven eteen ni et voi olla huomaamatta. Kerttu nyt kengät jalkaan! Hyvä. Kivaa päivää, moikka! Joo laitetaan kypärä. Saat auttaa.

– Niinpäs onkin jälkiä. Mut tuu nyt, meiän täytyy lähteä. Ei kun nyt mennään, ei oteta keppejä mukaan. Annas mä nostan sut. — No eipä näykään rusakkoa!

Haaveilen aamuista, jolloin ei tarvitse puhua kenellekään mitään. Ennen kuin itse tunnen siihen tarvetta.