Onni on ihan nurkan takana

Lähestyn sellaista maalia, jonka olen asetellut itselleni puolisentoista, no ehkä jo kaksikin vuotta sitten.

Kaksi vuotta sitten oli hulinaa: yläkoululaiset, taapero ja eskarilainen ja muutto isosta kodista pienempään remontin keskelle ja anopin kanssa samalle tontille, ja syksyllä edessä siintävät töihinpaluu, koulun- ja päivähoidon aloitukset. Pelkäsin töihin palaamista, kyllä, pelkäsin. Siellä on seiniin kiinnittyneinä sellaisia kuopuksen syntymää edeltävältä ajalta peräisin olevia, muille näkymättömiä muistoja, jotka tuovat mieleen paljon sellaisia asioita, joita en mielelläni muistelisi. Vielä tänäänkin huomasin vauhkoontuvani vähän, kun yhtäkkiä jostain ilmeestä tai huonekalusta mieleen tuli yksi asia, josta tuli mieleen lisää ahdistavia asioita. Siksi ajattelen, etten pelännyt turhaan. En minä silloin vain kuvitellut, että oli rankkaa; se oli ihan totta.

Otan helposti kaikenlaista jännää tehtäväkseni, ja lisäksi kannan vastuuta tekemisistäni. Se on huono yhdistelmä. Silloin perhevapaan loppumetreillä lupasin itselleni, että karsin pois mahdollisimman paljon ylimääräisiä hommia, ja jätän itsekkäästi vain sellaiset, jotka koskevat minua ja perhettä. Osalle tämä on tuttu dilemma, osalle ei. Minun täytyy taistella itseni kanssa, että osaan vaan olla. Että ei tarvitse olla hyödyllinen koko ajan.

Nyt on sellainen kutina, että ensi viikolla saan viimeisenkin ylimääräisen homman pois. Vähän jännittää! Kummallista. Kivaa.