Diginatiivin virtuaalinen loikka tulevaisuuteen

Kohta ei kukaan enää puhu mulle ruokapöydässäkään mitään, kun aina jutut päätyy mun päässäni kirjoituksen siemeneksi…

Synnyin vuonna 1980. Isäni, aina nokka pystyssä nuuskimassa sitä, mikä milloinkin on olennaista tietoa, oli edellisellä vuosikymmenellä hiukkasen opiskellut tieto- ja viestintätekniikkaa eli automaattista tietojenkäsittelyä ja oli tullut siihen tulokseen, että nämä tietokoneet ne ovat kyllä tulevaisuudessa tärkeitä. Äitini taas työskenteli yhdellä niistä aloista, joita alettiin aika aikaisessa vaiheessa osin automatisoimaan – sillä tavalla fiksusta näkökulmasta, että tietokoneet helpottaisivat työn tekemistä. Siksi oli selvää, että lapsuudenkodissani oli olohuoneen nurkassa tietokone jo tuhatyheksänsataakaheksankytluvulla.

Sillä pyöritettiin aluksi toimisto-ohjelmia. Kun ei pelejä ollut, minä huvittelin tekstinkäsittelyohjelmalla. Ja kyllä. Koodasin Logolla. Se ei toisaalta paljon poikennut siitä, miten tietokonetta muutenkin käytettiin komentorivin kautta. Kun meille ostettiin Sierran seikkailupelejä, joissa päähenkilöitä käskettiin tekstillä, logiikka oli edelleen sama. Ihan simppeli juttu. Tekniikkalegoista minkä vaan kokoaminen ilman ohjeita oli vaativampaa. Toivoisin voivani kertoa tämän sanattomasti ja salamannopeasti joka kerran, kun joku hihkuu ohjelmoinnista kuin se olisi joku ihan uusi ja käsittämätön juttu, jonka hallitakseen on oltava alle 20-vuotias tai kalifornialainen. Harmikseni olen aikuisena koodannut mitään yksinkertaista mutta toimivaa viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, eikä tässä nykyisessä duunissa kaikesta digihöpinästä huolimatta pidetä erityisen tärkeänä sitä, että opettajat itse pääsisivät omin silmin ja käsin toteamaan, miten se koodaus tapahtuu ja mitä sillä oikeasti saadaan aikaan. Hmph.

Kun ruokapöydässä eräs työystävä mainitsi käyttäneensä sähköpostia ensimmäisen kerran vuonna 2001, muistin taas, että olen syntynyt aika mielettömän hienoon aikaan tässä maailmassa. Ysärillä teini-ikäni viettäneenä olen ollut juuri sopivan röyhkeän itsestäänselvästi haltuunottavassa iässä silloin , kun matkapuhelimet ja sähköpostit ja hakukoneet vasta tulivat kaikkien ulottuville (paitsi että kännykkää en todellakaan olisi omasta mielestäni tarvinnut, ja taivuin sellaiseen kai vasta 17-vuotiaana), ja vaikka muistankin ajan ennen sähköistä viestintää, elämän teknistyminen on ollut ihan normaalia minulle koko opiskelu- ja työelämäni ajan. Vanhempiin ikäluokkiin verrattuna suurin ero taitaa keskimäärin olla se, että pidän uusia sovelluksia ja laitteita itsestäänselvyyksinä, joita ei tarvitse pelätä, mutta joista ei tarvitse jokaisesta innostuakaan. Jotkut kestää, toiset ei. Semmoista kannattaa käyttää, mikä itselle sopii. Ne ovat välineitä. Sisältö ratkaisee. Ja lopulta sisältö liittyy ihmisiin ja niiden tarpeisiin, ei välineisiin.

Sitten ovat nämä minua nuoremmat. Yksi sukupolvi jo tyhmennettiin sillä, kun niiden vanhemmat ihastelivat kunnioituksella sitä, etteivät lapset pelänneet käyttää laitteita, toisin kuin he itse. Nämä lapset, jotka itse tiesivät, etteivät ymmärtäneet laitteita, kunhan käyttivät niitä, pitivät aikuisiaan ihan idiootteina – mikä peruskehityspsykologisessa mielessä on kamalinta, mitä lapsi voi kokea, koska silloin se ei voi luottaa siihen, että aikuiset osaisivat pitää siitä huolta. Nyt sama porukka haluaa pitää illuusiota yllä hinnalla millä hyvänsä siinä sosiaalisessa mediassa, jota he osaavat käyttää tosi hyvin, mutta eivät välttämättä ymmärrä ollenkaan. Ne pitävät kaikkia muita ihan idiootteina ja pelkäävät itsekin olevansa sellaisia. Mikä epävarmuuden kierre.

Näille nykyisille lapsille osataan nyt sitten jo onneksi kertoa, että mikään netissä oleva ei ole siellä itsestään, vaan periaatteessa muokattavissa paremmaksi. Tietokoneilla ei ole älyä, vaan ne ymmärtävät vain yksinkertaisia käskyjä, joista ihmisen on osattava luoda monimutkaisia kokonaisuuksia. Periaate on sama kuin missä tahansa käsityössä: ensin on suunniteltava vähän, sitten on osattava oikea tekniikka ja sen jälkeen on tehtävä raakaa työtä.

Mitä jos (lähi-)tulevaisuudessa käykin niin, että digivälineisiin kyllästytään? Että nämä meidän diginatiivit arvostavatkin enemmän sitä, että pääsee tekemään jotain, minkä lopputulos on käsin kosketeltavaa? Että ne nauravat aikanaan höpsöille vanhuksille, jotka pelaavat päivät pääksytysten takapuolet homeessa vierekkäin yksinään hassuja värikkäitä pelejään ja tilaavat netistä kotiinkuljettuina kaiken mahdollisen, kun ne itse jo toisessa polvessa rakentavat talonsa, neulovat sukkansa, ompelevat vaatteensa, tapaavat ystäviä, perustavat omia perheitään, hyötyliikkuvat ja liikkuvat huvikseen, nauttivat oikeasta maailmasta ja ihmisenä olemisesta, eivätkä voi ymmärtää, miksi ihmiset ennen vanhaan halusivat vimmalla kopioida kaiken aidon keinotekoiseksi koodiksi ja tuottaa sisältöä, niin paljon sisältöä, että sen määrä melkein, muttei koskaan, vastaisi laatua?

Muistatteko, kun muutama vuosi sitten ihmisiä otettiin palkkatöihin nimikkeellä ”sisällöntuottaja”?

Lopetan suoltamisen tältä erää tähän.