Maalaishiiret ja kaupunkilaishiiret: yksityisautoilu
Hei serkku!
Onpa ihanaa, kun pitkästä aikaa aurinko paistaa! Tuntuu keväältä. Sitä onkin tänä vuonna saanut odottaa. Tuuli on vielä hiukan turhan hyytävä, mutta eiköhän se tästä. Siellä etelässä päin taitaa vielä tänään olla kylmä? Kyllä on Suomi iso maa, ja olosuhteet erilaiset, vaikkei ole kuin parisataa kilometriä tässä välissä.
Mistä muuten tulikin mieleeni kertoa sinulle, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat autoiluun täällä isojen kaupunkien ulkopuolella. Tämä on yksi niistä asioista, joita ei sillä tavalla tule ajatelleeksi, ellei ole elänyt molemmissa maisemissa. Kulttuureissa, tekee mieleni sanoa.
Kuten tiedät, olin teini-ikäisenä sitä mieltä, etten mitään autoa koskaan tulisi tarvitsemaan, koska jos muuttaisin pois pääkaupunkiseudulta, muuttaisin johonkin toiseen kaupunkiin, todennäköisesti ulkomaille, jossa välimatkat joka tapauksessa olisivat lyhyemmät ja julkinen liikenne hyvin saatavilla. Sitä paitsi yksityisautoilu saastuttaa eikä edes ole kovin näppärää tai nopeaa, kun liikutaan keskusta-alueella. Auto on kallis, vakuutukset ovat kalliit, polttoaine on kallista – keksin rahoilleni parempaakin käyttöä. Asiasta käytiin kotona joku tunteikkaampi keskustelukin, jossa lopulta jouduin taipumaan vanhemmilleni, jotka olivat sitä mieltä, että ihmisellä on hyvä olla ajokortti.
Nyttemmin olen tietysti kiitollinen siitä, että he osasivat ennakoida elämän heittelevän keskeneräistä ihmistä, toisin kuin keskeneräinen ihminen itse. Tampereella sitä vielä selvisi lapsettomana opiskelijana ilman autoa eikä valintaa joutunut mitenkään selittelemään. Lapsiperhe-elämässä auto oli kuitenkin jo melkein itsestäänselvyys, ja oli tosi hyvä, että ajokortti oli olemassa. Ruokakaupassa käynti onnistuisi kyllä ilman autoakin, mutta on tietysti nopeampaa ja vaivatomampaa pöräyttää marketin pihaan autolla. Varsinainen tarve auton omistamiselle nousee kuitenkin siitä, hyvä kaupunkilaisserkkuni, ettei julkinen liikenne kerta kaikkiaan kata edes koko taajama-aluetta, saati saavuta niitä kohteita, joihin haluan useamman hengen voimin päästä säässä kuin säässä sekä kantamusten kera, esimerkiksi ystävien ja sukulaisten koteihin, mökeille tai muuten vaan luonnon keskelle.
Nyt kuitenkin Porissa asuessa ja lapsiperheelliseksi ryhdyttyäni tiedän herättäväni kummastusta, koska perheessämme on vain yksi auto. Perusoletus on, että jokaisella aikuisella on oma auto, jolla hän voi vapaasti liikkua töihin ja harrastuksiin. Kun kerron kulkevani pyörällä ja bussilla töihin, keskelle satakuntalaista maaseutua, huomaan saavani osakseni myötätuntoa. En aluksi huomannut sitä, ja siksi puhuin julkisten kulkuvälineiden käytöstäni arastelematta, kunnes tajusin, että puheeni jäi yksinpuheluksi. Kukaan ei kehdannut kysyä ääneen, miten saatoin olla niin huono-osainen, ettei minulla ollut omaa autoa. Kenellekään ei tullut mieleenkään, että autotta kulkeminen olisi valinta, ei pakko.
Täällä kaupungin ja maaseudun rajalla kertakaikkiaan on niin, että auto on välttämättömyys, ei pelkästään piittaamattomuuden, laiskuuden tai turhamaisuuden osoitus, jollaisena minä sitä opin ajattelemaan. Olen siis itse oppinut uutta, suvaitsevaisemmaksi. Tunnen aitoa myötätuntoa niitä kohtaan, jotka paasaavat auto- ja polttoaineveron suuruudesta. Toisaalta haluaisin kertoa näille, bussittomien taipaleiden varrella kasvaneille ihmisille, että tämä elämäntapa ei ole tavallinen kaikkialla, ja että pienemmässäkin kaupungissa on ihan mahdollista elää arkea ilman autoa – ainakin jos bussit kulkevat läheltä! Jos useampi ihminen vaatisi toimivaa bussiliikennettä, sitä ehkä kehitettäisiin vielä toimivammaksi. Samalla tietysti säästää rahaa, mutta tulee myös hyötyliikuttua ja oltua kosketuksissa luontoon ikään kuin vahingossa: ei tarvitse aina erikseen lähteä ulkoilemaan. Ja onhan se aika ylellistä, että joku muu ajaa läpi vesi-, räntä- ja lumisateen, kun minä voin vaikka yhdeksi ylimääräiseksi hetkeksi sulkea silmäni.
No niin, täällä ylellisyyden keskellä lapset tahtovat nyt ruokaa. Kuullaan!