Edessä toinen viikko etävanhempana
Aika kelju fiilis, kun tietää lähtevänsä aamulla kotoa ennen kuin lapset heräävät. Pahin on kuitenkin takana.
Ensimmäiset jäähyväiset jätettiin viikko sitten sunnuntaina, kun Mies ja tyttäret veivät minut opiskeluretriittiini. Itse olin siinä kohtaa vallattoman riemukas: tieto siitä, etten olisi muutamaan päivään vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni, oli täydellistä balsamia hermoilleni, jotka olivat nirhautuneet automaattiohjauksella kevään aikana arjessa, jossa Mies tuntui jatkuvasti olevan tulossa tai menossa johonkin, minkä vuoksi oli muka vaan helpompi yrittää itse junailla mahdollisimman paljon kaikkea. Illan aikana päästiin vielä Sarin kanssa pyjamabilesfääreihin, jossa muisteltiin aikaisempia vuosia ja opiskeluja Tampereella. Siinä kohtaa en voinut kuvitella mitään hienompaa, kuin illat tyhjässä talossa, yksin.
Itse asiassa yksinolo tyhjässä talossa oli koko viikon juuri niin hienoa, kuin sen odotinkin olevan. Hiljaisuus ja tyhjä tila eivät kerta kaikkiaan voi ahdistaa minua nyt. Vaikeinta oli keskittyä läksyjen tekemiseen erilaisten sijaistoimintojen kehittelyn sijaan, mutta koska muuta tekemistä ei juurikaan ollut, läksyjä oli pakko tehdä, mikä oli hyvä, koska niitä on paljon. Mikä oli siis juuri se syy, miksi toivoin voivani viettää viikot pois kotoa – jos olisin pendelöinyt päivittäin, olisin stressannut siitä, saanko kaiken tehtyä matkan aikana, ja jos en olisi saanut, olisin kärttyillyt illat lapsille ja Miehelle, ja sitten valvonut liian myöhään ja ollut väsynyt ja kaiken kaikkiaan olisi olo ollut kamala. Äiti on huonoimmillaan silloin, kun ei tunne riittävänsä lapsilleen, eikä yhtään auta, vaikka riittämättömyyden tunne aiheutuisi jostain sellaisesta, mitä äiti kovasti itse haluaa tehdä. Olen siis parempi äiti, kun olen kokonaan poissa, kuin vain osittain läsnä.
Alkuviikosta tehtiin paljon harjoituksia, joissa kerrottiin itsestä kohdekielellä. Siinä samalla tuli pitkästä aikaa työstettyä sitä, kuka minä olen; tiedättehän, miten äitiys vie naiselta niin helposti muun identiteetin. Kasvavien lasten jatkuvasti muuttuvat elämänvaiheet vievät sen verran aktiivista aivokapasiteettia, että omat jutut päätyvät rullaamaan omalla painollaan. Siksi tämä oli ihan mieletöntä. Oli siistiä päästä puhumaan itsestään lasten sijaan! Olin itsenäinen henkilö, jolla on oletusarvoisesti omia kiinnostuksenkohteita! Minun juttuni on nyt tärkein!
Keskiviikkona oli ihana kesäpäivä. Yhtäkkiä kaikki, ja varsinkin suloiset lapset lippiksissään olivat ulkona. Minunkin lapseni olivat ulkona, reilun sadan kilometrin päässä, uivat ja leikkivät vesisotaa, kuulemma. Minä näin kotimatkalla paljon vanhempia, jotka veivät auringon virittämiä lapsiaan ties minne ihaniin paikkoihin keräämään kesämuistoja. Minä en. Minun lapseni nauttivat kesäpäivästä ilman äidin lämmintä katsetta. Ihan sama, vaikka isän lämmin katse niitä seurailikin ja piti huolta pikku onnenmurusista, niin ettei niillä voinut mitään hätää olla. Ei siitä ollut kysymys, vaan siitä, että minun sisälläni napanuorien kiinnityskohdat särkivät äärimmillään. Ei auttanut kuin kestää.
Videopuhelu on pahasta. Kaikki aloittavat ne riemuissaan, mutta kun pienin osanottaja ensin vakavoituu ja sitten purskahtaa kyyneliin kesken lauseen kertoessaan, että viisi yötä on kyllä liian paljon, en mä jaksa olottaa, ei mikään järkeily saa uskomaan, että tämä tilapäinen asumisjärjestely on hyvän äidin keksintö. Eikä vertailu mihinkään muiden ihmisten haastavampiin tilanteisiin helpota.
Perjantain jälleennäkeminen on hämmentynyt mutta onnellinen. Tammelan torilla jäätelöitä syödessämme lähetin lämpimiä ajatuksia sille opiskelijatytölle, joka asui torin laidan talossa, eikä voinut tietää, että viisitoista vuotta myöhemmin se istuisi taas siinä penkillä ja niin paljon rakastaisi omia tyttöjään ja niiden isää.
Sitten se isä lähti pallon suuntaan ja me muijat sukujuhlimaan, ja erikoistilanne jatkui vielä seuraavaan iltaan, jolloin vasta päästiin ihan vaan olemaan yhdessä kotona. Ja tänään pyöritin vaatehuoltoa ja pakkasin uuden viikon varoiksi ja kävin vähän seurustelemassa ihmisten kanssa ja nyt on viety pienin nukkumaan ja puhuttu, että mä en äiti haluu että sä meet yhtään mihinkään Salin luo vaan oot täällä kotona meiän kanssa ja vakuutettu että kyllä me jaksetaan vielä muutama yö. Ja kyllähän me jaksetaan ja selvitään, mutta voi että kun siirtymiset on vaikeita.
Onneksi ensi viikonloppuna ei ole mitään ylimääräistä ohjelmaa. Tylsähkö ja hälisevä perhearki ja -viikonloppu on ehkä parasta, mitä voi olla.