Den exotiska vardagen

Kun kerroin kotiin, että avaimet on täällä ihan oudot, sain jonkun hörähdyksen vastaukseksi. Mutta on se nyt sittenkin kummaa, kun niin jokapäiväinen ja automaattinen juttu kuin ovesta kulkeminen vaatii keskittymistä. 1) Lukko toimii väärinpäisellä logiikalla: kun avaan lukko(j)a, sitä pitää kääntää vasemmalle, kun kotona käännetään oikealle. 2) Kerrostaloasunnon ovessa on kahva, niin, että jos jostain syystä pitäisi päästää naapurit sisälle ja jättää oven erikseen lukitsematta, sisään on helppo tulla. Onneksi joudun joka kerta miettimään, niin muistan lukita oven. 3) Nyckelbrickan eli läpyskä on näppärä. Muut avaimet tuntuvat Abloy-nykloihin tottuneen käsissä hurjan heppoisilta.

Tällainen porvaristäti kun matkustelee normaalisti käsimatkatavaroidensa kanssa, niin varautuu nyrkkipyykin pesuun sopivalla saippualla. Nyt kuitenkin oli kaivettava takaraivosta pesutupakokemukset parinkymmenen vuoden takaa, ja jännitettävä, että osaankohan lainkaan siellä tvättstugassa toimia. Ihan oli uutta ja modernia meininki: läpyskällä ilmoitin tupaselle, että täällä mä oon, haluan pestä pyykkiä, ja se kertoi vapaat ajat, joista valitsin. Sitten palasin heiluttelemaan läpyskää sovittuun aikaan ja pääsin sisään. Sitten näin elävän ihmisen, naapurikerroksen tädin, jolle sanoin hej, ja kerroin etten yhtään ole ennen käyttänyt näitä laitteita. Sain ystävällisen opastuksen ja kaikki olikin ihan yhtä itsestäänselvää kuin omassa kodinhoitokeskuksessani. Silti hyvin erilaista.

Kun jalankulkija lähestyy suojatietä, katua ajava auto hidastaa jo useiden kymmenien metrien päässä. Ei moikkailla kiitokseksi autoille, koska miksi muka. Näin se vaan menee. Bussillekaan ei tarvi heilauttaa, kunhan seisoo siinä. Se on minusta jotenkin hassua.

Muuten kaikki on melkein tylsän samankaltaista kuin kotona. Kaupassa voi tietysti valita suomalaisten ja skånelaisten ruokien väliltä, mutta äh, niin voi Porissakin. Siellä syödään Allerumin juustoa, täällä syön Fazerin ruisleipää.

Kevät taitaa olla aavistuksen pidemmällä täällä.