Tunnelbanemeditation

Liittymääni kuuluu tietty määrä datansiirtoa ulkomailla, mutta päätin olla ilman mobiilidataa. Tukholman kaupungin wifi löytyy aina silloin tällöin esimerkiksi kirjastojen läheisyydessä, ja muutenkin jos nyt joku äärimmäinen tarve olisi, voisin liittyä maailmanlaajuiseen tietoverkkoon missä vain, milloin vain, verkkoasetuksia näpräämällä. Mutta en tahdo. Sitä paitsi päänsisäinen kaiku menneisyydestä kertoo, että ei reissussa ollessa ennenkään ole netissä roikuttu.

Täällä on tarkoitus kieli- ja kulttuurikylpeä oikein olan takaa ja reiden sivusta. Jos kulkisin puhelin kilahdellen ja yhteydet käsillä, aika paljon jäisi huomaamatta ja salakuuntelematta. Sitä paitsi – niin kuin kaikki tiedämme – tekee hyvää olla irti netistä.

Leveän kunnollinen ja suoralinjainen ysärityyli on keski-ikäisen silmään hassu, koska vastahan se oli oikeasti (muotilehtien sivuilla – käytännössä oli nappiverkkarit ja pilotit). Sulin ihastuksesta yhtenä aamuna, kun muotitietoinen parikymppinen oli kiharoita ja silmälaseja myöten täydellinen toisinto vuoden 1992 muotitietoisesta parikymppisestä – ja luki asemalla kirjaa. Paperista kirjaa. Ilmeisen tietoisesti digilaite oli piilotettu, koska se olisi rikkonut täydellisyyden. Kirja oli piste iin päälle.

Tästäkö se lähtee? Onko passiivisen seuraamisen kupla puhkeamassa? Joko ihmiset alkavat uskaltautua oman päänsä uumeniin? Kauanko vie oppia tyhjä joukkoliikennekatse syliin luotujen silmien sijaan?