Kaiken maailman ruotsalaisia
Kirjan ja ruusun päivänä Hallonbergenin kirjastossa oli suomalaiskirjallisuuden minimessut sekä Ylen Vegan entinen kulttuuritoimittaja Stina Bergström luennoimassa Tove Janssonista. Totta kai sitten kuitenkin menin, vaikka ruotsikylpemässä olinkin, ja kannatti. Bergström jutteli mukavasti ja oli mainio luennoitsija (vaikka itse korjasi ennemmin kertovansa), ja itse opin taas paljon lisää suomalaisuudesta Ruotsissa.
On tainnut tulla mainittua, että Sundbybergissä on ollut tosi paljon ja monenlaista teollisuutta, varsinkin silloin, kun teollisuus vielä oli isompi juttu kuin palvelut. Nuorisolle tiedoksi, että Suomessa puhuttiin siihen aikaan rakennemuutoksesta: oltiin siirtymässä maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan, eikä maaseutu enää työllistänyt kaikkia lapsiaan. Oli muutettava kaupunkeihin, ja rohkeimmat tai millaisia sitten olivatkaan, lähtivät kauas kotiseudultaan. Osan matka tyssäsi jo Suomen länsirannikolle, osa jatkoi Ruotsiin asti. Aika moni tuli näköjään myös Sundbybergiin.
Tähän väliin kirjavinkki: vaikka Susanna Alakosken Sikalat/Svinalängorna (2006) on kamala ja masentava tarina, kertoo se myös ihan totuudenkatkuisesti siitä, miten maasta- ja maahanmuutto mullistaa sekä yksittäisen ihmisen että hänen perheensä maailman useammallakin tavalla. Kyllähän siihen valtaväestökin sitten reagoi.
Kirjaston kokoushuoneessa puhuttiin ennen luennon alkua sekaisin ruotsia ruotsalaisella ja suomalaisella ääntämyksellä, ja muutamat tädit puhuivat keskenään suomea. Sisäpiiriläiset halusivat Stinan ehdottomasti soittavan Tango Finlandian, joka ei minulle sanonut mitään. Muutenkaan en jakanut heidän haikeaa innostustaan tähän suomalaisuuden kulminaatioon, tangoon. Eläkkeelle jäätyään miehensä toiveesta Helsingistä Tukholmaan muuttanut Bergström aloitti tarinansa toteamalla jotenkin niin, että suomalaisuuteen liittyy aina sota. Suomalaiset ovat joko suoraan tai vanhemmalta sukupolvelta perien imeneet sodan itseensä, toisin kuin ruotsalaiset, joiden mielestä pikkuasiatkin kaatavat maailman.
Tässä kohtaa en viitsinyt alkaa esittää kotoutuneeni niin paljon, että olisin rohkeasti esittänyt eriävän mielipiteeni vanhemmassa seurassa. Kyllä, suomensuomalaisuudessa kulkee sisällä se mustan epätoivon juonne, joka kai raamatullisesti seitsemänteen sukupolveen asti periytyy sananlaskuissa ja asenteissa, vaikkei nuoriso sitä enää osaisi itse tunnistaa. Vain 75 vuotta sitten Suomessa jokainen oli polvillaan saman pelon ja epätoivon edessä, oli sitten kotoisin idemmästä tai lännemmästä. Pohjoisessa taisi mennä kaikkein kamalimmin, ja sitä me etelämmässä syntyneet emme sitten taas osaa ollenkaan spontaanisti ajatellakaan. Olen samaa mieltä siitä, että meillä on kollektiivisesti rankempi tausta kuin ruotsalaisilla, mikä selittää joitain asioita nykyisten yhteiskuntien eroissa. Ymmärrän sundbybergiläistyneiden suomalaisten kaihon ja haikeuden.
Jos kuitenkin leikitään, että olisin asettumassa pysyvästi asumaan Sundbybergiin nyt, vuonna 2019, en haluaisi, että minuun lyötäisiin suomalaisuuteni takia leima: tykkää tangosta ja kärsii välillisestä sotatraumasta. En huoli mitään leimaa! Olen suomalainen, äidinkieleni on suomi. Mikään muu minussa ei omasta mielestäni ole muuta kuin ihan minua itseäni tai sitten ihmisyyttä yleisesti. Veikkaan, että saman allekirjoittaisi sekin mummeli, joka luennon jälkeen kysyi kirjamyyjältä: ”Otako sinä Swishiä?”
Yhtenä aamuna, kun olin varjostus- eli job shadowing -hommissani aikuisille maahanmuuttajille ruotsia opettavassa koulussa, luokkaan tuli opiskelija, joka kertoi juuri kuulleensa uutisista, että naapurilähiössä oli ammuttu kaksi parikymppistä poikaa. Vieressäni istuva opiskelija alkoi itkemään, ja kaikki tietysti järkytyimme ja yritimme lohduttaa. Lopulta hän sai sanotuksi, että toinen pojista oli hänen serkkunsa. Lyhyesti tarina meni, opehuoneessa kollegan varmistamana, niin, että serkkupoika ja kaverinsa olivat ottanut alueen teinejä tavallaan suojelukseensa ja järjestivät heille tervehenkistä tekemistä, ruotsalaiseen malliin. Diilerit olivat käyneet kaupittelemassa pienemmille tuotteitaan, ja isot pojat olivat menneet väliin ja ottaneet turpaansa jo muutamaan kertaan, mutta nyt tuli sitten, öh, viimeinen niitti.
Uutisissa kerrottiin maahanmuuttajien välisestä kahnauksesta. Sisäministeriötä myöten luvattiin selvittää, mitä oli tapahtunut ja estää vastaavat tapaukset tulevaisuudessa.
1960-1970-luvulla suomalaisten rapajuoppojen määrä Tukholmassa herätti huolta, pelkoa ja inhoa.
Samaistuin Hallonbergenin kirjastossa vähän Tove Janssoniin, vähän paikallaolleisiin Suomesta tulleisiin ja vähän niihin tuoreempiin maahanmuuttajiin, jotka nauttivat hyvinvointivaltion ilmaisista kirjastopalveluista kokoushuoneen ulkopuolella.