Lastevaatelaatikon kondous
Eilen oli jotenkin tahmea aamu. Kellontarkka kaksivuotias tuli nuhanenäilemään viereeni puoli seitsemältä, mutta vaikka uusi sänky on sen tähän mennessä nukuttanut lähes silmänräpäyksessä, niin nyt se ei kerta kaikkiaan nukahtanut uudestaan, ja tuntia myöhemmin minäkin annoin periksi. Sitten hyssyteltiin alakerrassa, ettei muu perhe herää. Suunnittelin uloslähtöä, mutta omat vaatteet oli yläkerrassa (ja laiskotti myös perhanasti). Kun tekosyyni laskeutui, juotiin kahvia ja selostin, että olen kovasti ollut viemässä tyttöjä tässä pihalle. Sitten piti juoda vielä kahvia ja mitähän muuta, ja kun kymmenen jälkeen olin jo siinä pisteessä, että Kerttu nyt ulkovaatteet päälle ja mennään niin Kertun piste oli yläkerrassa: isosiskoa herättämään piti mennä. Me aikuiset loimme toisiimme armollisen katseen, annoimme lapsen mennä ja päätimme heittäytyä sohvaan katsomaan viikon takaista Amazing Racea.
Ohjelman loputtua oli kuitenkin jo yhden pissahousut täytynyt vaihtaa, joten ennen – oikeesti – uloslähtöä, jouduin vielä kerran kirmaamaan yläkertaan vaateasioille, tällä kertaa lapsen vaatelaatikolle. Sekin oli järjestettävä heti oitis, kun oli inspiraatio. Pihalle päästiin kyllä ennen puolta päivää.
Kuvan lapsen vaatelaatikosta otin vasta illalla, kun menin sammuttamaan iltavaloa, siksi se on näin hämärä. Mutta ai että, kyllä tuntui ihanalta järjestää se! Tosin Veeralle ehdin jo voivotella hölmöyttäni, kun eihän se vaadi kuin sen yhden kerran, kun Kerttu käy itse hakemassa jonkun sukan sieltä, ja kaikkin on taas nulinnulinpäin. Veeran mielestä huoli oli turha, koska vaatteet näyttivät niin hienoilta! Hänenkin varastonsa olisi pitänyt juuri siinä hetkessä järjestää samalla tavalla. Sain hillittyä itseni, juuri ja juuri.
Asiaan siis. Ihastuin aikanaan kovasti siihen Marie Kondon ajatukseen, ettei ole järkeä pitää vaatteita pinoissa. Kun vaatesäilytys kuitenkin meillä on perustunut hyllyihin, vaatteet ovat olleet pinoissa siihen asti, kun sieltä välistä on joku vetänyt jonkun kappaleen ja samalla hajottanut pinon ja ajatellut järjestävänsä sen sitten kun ehtii, ja lopputulos on vähän tyhmä.
Pienten vaatteet meillä on kuitenkin olleet viimeiset vuodet tässä ruotsalais-globalistisdemokrattisen huonekalujätin lastulevylipastossa. Toimi muuten ihan hyvin myös hoitopöytänä, kun veljeni siihen päälle nikkaroi koroketason. Pinoihin tottuneena pinosin myös pienet hupparit, pitkähihaiset, teepaidat, housut ja yöpuvut laatikkoon, ja täytin takaosan pienillä sukkahousuilla ja sukilla. Nätit mekot roikkuvat henkarilla vaatekaapissa, mutta nämä käyttövaatteet ovat olleet laatikossa. Pinot laatikossa ei toimi. Niitä alimpia vaatekappaleita ei tule käytettyä koskaan, tai jos tulee, niin samalla pinot katoavat, ja niistä tulee sekamelska.
Eilen siinä tahmaisen laiskuuden tilassa poimin sitten sekamelskan ulos laatikosta ja viikkasin jokaisen vaatekappaleen yksittäin söpöksi japanilaisnyytiksi. Paitsi sukat ja sukkahousut, jotka on käännetty palloiksi ja solmuiksi ihan perinteiseen suomalaiseen tyyliin. Sitten laitoin ne vanhalla logiikalla laatikkoon. Sitten huokailin onnesta.
Kerttu haki äsken likaantuneen koirapaidan tilalle itse laatikosta puhtaan. Minä seurasin perässä vähän jännittyneenä (kyllä äitiys niin kannattaa! saa jännitysfiksinsäkin tämmöisistä asioista, ei tarvi lähteä vuorikiipeilemään!), Kertun avatessa laatikkoa ja hämmästellessä vähän selitin, että vaatteet on nyt näin päin, että ne otetaan sieltä varovasti, ettei mene sekaisin, ja sitten se otti jo pinon alimmaiseksi unohtuneen, ihanan keijupaidan (Tsekeistä ostetun rinsess Tiana -paidan), ja kaikki muu pysyi paikallaan. KAIKKI PYSYI PAIKALLAAN. Tietysti! Nyt se näki heti, mitä siellä oli, ei tarvinut kaivella.
Kaksivuotiasta en ihan vielä aio ottaa viikkaamishommiin mukaan, koska olen tarvittaessa itsekin ihan tarpeeksi hidas. Varmasti se oppisi kyllä. Seitsemänvuotiaan kanssa tyhjennetään ylempi laatikko heti tänään päikkärien aikaan hiusjutuista ja koruista ja siirretään vaatteita tilalle. Näin on.