Vuoden mutsi

Pian kolmentoista Porin-vuoden jälkeen tunnen vieläkin itseni vähän turistiksi, mitä tulee synkeän mustan repäisevän riemukkaaseen paikallishuumoriin. Tai ehkä jokainen tuntee, mutta tosiporilainen on niin porilainen, ettei ainakaan tunnusta mitään epävarmuutta (koska tietää, että se on normaalia, minkä vuoksi sitä ei tarvitse alleviivata, mutta jos joku on niin hönö, että alleviivaa, niin sitten sen kustannuksella voi vähän hyväntahtoisesti nauraa).

Taustalla voi tietysti olla omia henkilökohtaisia juttujani enemmän kuin kulttuurisia piirteitä: minähän olen superempaattinen ja niin pöhköyteen asti valmis luottamaan ihmisiin ja niiden hyvyyteen, etten pysty edes vittuilua ottamaan sellaisenaan, vaan aina haen siitä sitä inhimillisyyden hiukkasta, joka toiminnan on aikaansaanut. Tietysti elämä on opettanut tätä puolta kätkemään. Mutta olen silti aina valmis sanomaan suoraan – ilman mitään sivumerkityksiä! – kun joku on musta ihana tai oikeassa tai muuten kiitoksensa ansainnut. Semmoista sitten joku erehtyy pitämään porilaishuumorina, ja turhaan pahoittaa mielensä.

Vuoden mutsi -palkintoja voisi jakaa meistä vähän jokaiselle, palkitsemis- ja kannustamismielessä, mutta vaikka Miinan äiti sen itselleen ilmoitti ottavansa selkeään porilaistyyliin, niin sanonpa vaan näin julkisesti: joka kerran, kun äiti ottaa hoitoonsa toisen äidin lapsen ja tarjoaa sille viihdettä ja ruokaa, se olisi jonkun kunniamerkin ansainnut.

Kiitokset siis vielä kerran viimeisistä, Fannin, Annin ja Miinan äidit!

Ja kiitos, rouva L., joka äsken muistutit, että aamuhäslingeissäkin apu on tarvittaessa muutaman sadan metrin ja puhelinsoiton päässä. Toivottavasti pystyn itsekin jonain päivänä tarjoutumaan arjen keventäjäksi!