Mahdollisesti parhaat housut
Asikaisen muovikippopostaus osui herkulliseen ajankohtaan kotimyyntikutsujen kevätsesongin tultua potkaistuksi käyntiin. Itse olen toistaiseksi osallistunut vasta vaatekutsuille, joista yleisesti lisää, kunhan toinen paketti saapuu (”toimitusajaksi luvataan 7-10 päivää, mutta jotkut ovat saaneet tilauksensa alle viikossa” -myyntipuhe, tiedättekö…). Ensi viikolla siis varmaan.
Housut. Et voi elää ilman niitä, ja vain juuri ja juuri niiden kanssa, paitsi sitten, kun löytyy ihan parhaat. Nyt löytyi mahdollisesti parhaat housut sitten vuoden 1994, jolloin suunnilleen elin mustissa Levi’s 517:ssa, joiden lahje oli bootcut, kaulus oli takaa tarpeeksi korkea peittääkseen kykkivänkin takapuolen ja edestä tarpeeksi matala, ettei ollut ihan masahiirifiilis. Napa näkyi.
Minulla on korkea lantio, ja leveä, joten minkään mallin päällä mitkään housut eivät koskaan näytä siltä kuin ne näyttäisivät minun päälläni. Vyötäröni on lähes kainaloissa, joten yleensä housujen vyötärö on aina liian matalalla, jolloin se puristaa alavatsaan ylimääräisen makkaran. Puristaisi, vaikka olisin tosi timmi! Tästä olen armollisen varma. Korkeasta vyötäröstäni huolimatta, kiitos tuon synnyttäjälle erittäin sopivan kokoisen, laajan lantioni, jalkani eivät ole erityisen pitkät, eivätkä hoikatkaan. Leggings-muotiin lämpeneminen kesti minulla tosi kauan, koska vaikka lopultakin alkoi löytyä vyötärönauhoja, joita saattoi venytellen nostella sopivalle kohdalle, olin äärettömän tietoinen siitä, miten suuri ero oli nilkkani ja reiteni ympärysmitoilla, ja nyt se siis olisi pitänyt paljastaa koko maailmalle. Bootlegiin totuin teinivuosina, tiedän, että se tasapainottaa takapuoleni ulottuvuuksia, ja tietty 70-lukumeininki on aina muutenkin jees, joten lievästi levenevän lahkeen paluu on minulle suuri onnen aihe.
Jenni esitteli kevään House of Lola -malliston, ja kotiläksyni tehneenä tiesin marssia rekille ja kaivaa sieltä Lotus-housut. Oikeaa sovituskokoa ei juuri näistä ollut, mutta toisiin housuihin mallattuani ja vanhasta kokemuksesta, Chic pantsit syksyllä ostaneena, uskalsin tilata XL-koon, johon muodokkaat reiteni solahtaisivat. (Näitä voi katsella niiden toisten naisten päällä lookbookissa, Lotus näkyy sivuilla 41-44 ja Chic sivulla 11.)
Ja nyt, kun olen pari päivää näissä askeltanut, on niin hyvä fiilis! Housunkaulus ei ole yhtä optimaalisesti muotoiltu kuin niissä viisyksseiskoissa, kyykistymisen ja istumisen jälkeen on vähän korjattava istuvuutta manuaalisesti, mutta muuten ne on ihanat. Ihanat! Ne tuntuu hyvältä jalassa, kangas on paksu ja tukeva, mutta joustava, ja napitus edessä on sopivan julkean rock. Mies vakuutti, että myös takaa näyttää hyvältä. Nyt kun vähän lämpeni ja uskalsin vaihtaa toppatakin prätkärotsiin (sekin muoti on menossa ohi – vaikea paikka, mutta toistaiseksi en ole vielä ihan muinaisjäännöksen oloinen) ja vedin nämä jalkaan, niin ai että kun tuntui siltä että olen 14 taas. Bussissakin kun jäin pois aamulla niin joku pappa sanoi toiselle että ”likka jää tässä pois kun se menee opiskelemaan”. Housut siis myös nuorentavat, MOT. Suosittelen.
Siitä nahkatakista on pakko sanoa: teinivuosien jälkeen se mun oma ihana, aikanaan käytettynä ostettu takki taisi kiertää pikkuveljelle, joka edelleen käytti sen loppuun. Se oli se luottovaate, johon liittyi tosi paljon kaikenlaisia hetkiä ja ajatuksia ja tunteita, jotka kuuluivat mulle niinä vuosina, kun elämä ei vielä ollut heittänyt eteen suuria päättämistä vaativia haasteita. Olin raakaminä, en vielä hioutunut. Kun sitten ostin tämän nykyisen kai kolme vuotta sitten, tuntoaisti teki jännät tepposet: ensimmäiseksi sormet hakeutuivat hipelöimään hihan vetoketjun nahanpalaa, ihan samalla tavalla kuin silloin yli 20 vuotta sitten. Melkein itku tuli. Niinkuin olisi ollut taas jossain, mikä tuntui kodilta.