Me ja meidän isot koneet (ja leikkimökki)

Ei ollakaan hetkeen revitty auki kotikatua tai muuten vaan tukittu kulkuteitä muuttokuormilla, rekoilla tai kuorma-autoilla. Muutenkin on tässä semmoinen vähän levoton olo, kunnostushommakausi on selvästi alkanut. Viime viikonloppuna oli se lava talon päädyssä, niin että täytyi naapurin pihan kautta kulkea, mutta kyllähän sitä nyt vähän enemmän pitää epäjärjestystä saada aikaan.

Olen varmasti joskus maininnut siitä, että tietty määrä jääräpäisyyttä ja kriittisyyttä minussa tasapainottaa herkkää innostusvimmaa ja pelotonta avoimuutta kaikelle uudelle. Äitihommissa balanssia ei ole. ”Meille mitään trampoliinia osteta, niitä on kaikilla naapureilla, jos hoitaa kaverisuhteet hyvin niin pääsee sitten pomppimaan sinne.” ”Ei varmasti tarvita leikkimökkiä meidän pihaan! Mitä sillä sitten muka tekee, kohta on lapset isoja ja sitten tönöttää siellä semmoinen ylimääräinen vaja. Kotileikkiä voi leikkiä missä vaan majassa.” ”Käpylehmät! Ne on ainoita oikeita leluja, niitä tehdessä kehittyy hienomotoriikka ja mielikuvitus!”

Lasten onneksi isä on tässä suhteessa enemmän pehmeä päästään ja haluaa jääräpäisesti hankkia niille semmoisia ylimääräisiä hauskuutusjuttuja, ja saa minutkin sitten ylipuhuttua juoneen mukaan.

Ennen piha oli pienempi. Sitten muutettiin. Viime kesänä lautakasojen hävittyä trampoliini ilmestyi Uuden Kodin pihaan, ja jouduin myöntämään olleeni kertakaikkisen väärässä vastusteluineni. Lämpimällä ilmalla tytöt pinkaisivat pihalle ja pomppimaan heti herättyään. Niillä oli hauskaa, olivat ne siellä yksinään tai keskenään. Minulla oli hyvä mieli kun katselin niitä, ja silloinkin kun en katsellut ja tein jotain ihan muuta.

Näyttää siltä, että leikkimökin kanssa käy samalla tavalla. Sitä paitsi Keltun keittiö siirtyy meidän keittiön nurkasta mökkiin, ja järjestyksenpito helpottuu taas. Jes.