Nyt on tapetti.

Napatessaan miniänsä mukaan mökkireissulle tänä aamuna rouva V. naurahti, että nyt kun teillä on vaan yksi lapsi kotona niin sijoitatte senkin johonkin niin saatte vähän aikaa romantiikalle.

Ja niinhän siinä melkein kävikin: kun Kerttu simahti päikkäreille, me aikuiset vetäydyimme hiljaa hommiin. Ihastuksen kiljaisuja ja huokaisuja!

Emme ole ennenkään kunnostautuneet sääntöjen noudattamisessa, ja nytkin – anteeksi nyt, äiti – jätimme ammattilaisen palkkaamatta. Ammattilainen olisi tietenkin tehnyt kaiken viimeisen päälle, eli työ olisi vienyt useamman päivän vanhojen tapettien irroitamisineen ja vanhojen seinien tasoituksineen ja suoristamisineen, mikä sittenkin on ihan mahdottoman suuri homma. Täydellisen tasaista ei edes voi tulla, ja lisäksi me olisimme hermostuneet siihen, että kotona olisi taas pyörinyt jotain tyyppejä, joiden työtä helpottaaksemme meidän pitäisi sietää keskeneräisyyttä, jonka kesto ei olisi omissa käsissämme.

Siispä tapetoimme vain sen verran kerrallaan, kuin hermo turvallisesti kestää. Fiksua olisi tietysti tehdä kerralla valmista, mutta se olisi tarkoittanut koko salongin tyhjentämistä toisiin huoneisiin, mikä taas olisi kasvattanut stressin määrää.

Jos jotain kuitenkin on tässä vuoden aikana elämästä oppinut, se on se, että vanhan talon laittaminen ei lopu koskaan. Aina on tekemättömiä hommia.