Äiti palaa töihin: tikulla silmään
Lily on nyt pullollaan masennus- ja uupumuspostauksia kuin keväiset mullat pientä vihreää, niin että sukellanpa minäkin hetkeksi.
Olen ollut kohta yhdeksän kuukautta taas duunikehissä kahden vuoden kotiäiteilyn jälkeen. Aina välillä ja varsinkin harmaina talvipäivinä on tullut muisteltua vanhoja, jotka tulevat ja tökkivät takaraivoon ja vaativat tulla pintaan. Päätin päästää ne, pääsevät sitten ehkä sitten matkoihinsa.
Viime elokuun alku oli nimittäin minulle ehkä järisyttävimmin jännittävää aikaa ikinä, ja siis ei millään tavalla myönteisesti. Tykkään kovasti semmoisesta jännityksestä, joka potkii liikkeelle ja saa ottamaan ensimmäisen tai lopullisen askeleen, ja siis se sen sorttinen stressipotku ja adrenaliiniryske on musta ihanaa. Tämä viime kesänä kokemani oli jotain ihan uutta ja kammottavaa. Olin kovasti toivonut, etten joutuisi palaamaan samaan paikkaan töihin, että joku asia olisi niksahtanut niin, etten joutuisi takaisin siihen jyrsijäkaruselliin, johon pienen lapsen äitinä olin aikaisemmin joutunut. Ajatus siitä, että kaikki toiveeni ja suunnitelmani ja pyrkimykseni olivat jääneet toteutumatta, oli musertava, ja pelko oli hirvittävä.
Lyhyesti: viitisen vuotta sitten oli rankkaa ja paljon töitä. Eikä kotonakaan ollut kivaa. Tein itse niin paljon kuin pystyin, eli liikaa, ja sain jopa sanottua ääneen, ettei paukkuja enää ole (aika monelle taholle ja jankaten). Tuottaja-Anttila pääsi työnohjaukseen, minä en. Kävin puhumassa työterveydessä, mutta koska olin edelleen tolpillani ja hengissä, ongelmaa ei kuulemma ollut. Ei vielä seuraavallakaan kerralla. Lopulta olin niin väsynyt, että puhuin lääkärille pelkääväni, että tapan vahingossa joku päivä jonkun, kun kuljen automaattiohjauksella, ja vasta tämä sanavalinta ’tappaa’ kilisytti kelloja niin, että tulin virallisesti tunnistetuksi ongelmaisena. Jäin muutamaksi viikoksi sairauslomalle painelemaan jarrua. En ole kokeillut amfetamiinia, mutta kuulkaa, olo oli heräämisestä nukahtamiseen aika pikakelausta. Ja hyvä niin, koska jos itsegeneroitu vauhti loppui, tyhjyyden tunne oli aikamoinen. Palasin edelleen aika paniikissa töihin, mutta jäin sitten muutaman kuukauden päästä äitiyslomalle. Ja sieltä siis palasin viime kesänä.
Muistan, miten talvet tuntuivat jatkuvan ikuisesti. Aina oli pimeää. Oli pimeää, kun kiskoin lapsen aamulla ulos ja jätin päiväkotiin ennen seitsemää. Oli pimeää, kun seisoin bussipysäkillä. En voinut kuvitella mitään kamalampaa kuin sen seisoskelun sillä saatanan bussipysäkillä, jolta tie vei töihin. Paitsi sen, kun joka ikinen aamu jouduin viemään pienen ihmisen toisten ihmisten hoidettavaksi aivan liian aikaisin aamuyöllä. Bussissa oli pimeää, ja kun jäin siitä pois ja oikaisin tyhjän tontin läpi, oli pimeää, ja lisäksi märkää lunta puoleen sääreen asti ja sekin oli siinä ihan vaan siksi, että astuessani muka kantavaan hankeen se lysähtäisi allani littaan. Ja koko loppumatka oli pimeää. Sisällä oli kelmeät valot ja päivät kuluivat vauhdilla ohi kun oli kiire ja sitten lähdin kotiin. Ja taas oli pimeää. Ja vielä pimeämpää oli, kun menin hakemaan lasta päiväkodista, ja vein sen kotiin, ja olisin halunnut jaksaa olla sen kanssa iloinen ja ihana äiti, mutta sen sijaan sytyttelin valoja ja esitin olevani ja odotin, että ilta kuluisi, että tulisi uusi päivä, että se loppuisi, ja tulisi uusi päivä. Ja yritin olla ajattelematta, miten pahalta se tuntui, koska jos olisin ajatellut, pimeä olisi imenyt sisäänsä, koska millään muulla ei ollut merkitystä kuin sillä, että lapsella olisi hyvä. Pimeä äiti sillä oli. Se ei ollut hyvä.
Niin että kun nyt sitten syksyllä vein toista lasta aamulla päiväkotiin ennen töihin lähtöä, nieleskelin tietyissä kohdissa aika lailla. Aika pitkään. Moni asia on muistuttanut aikaisemmasta, ja on vaatinut hirveästi voimia jaksaa puskea päin pelkoa siitä, että asiat ehkä taas saattavat vääntyä aikaisempaan. En pysty pukemaan sanoiksi sitä, miten uskomattoman suuri ja monen suuntainen merkitys on ollut sillä, että esinaiseni mahdollisti sen, että sain mennä töihin tuntia myöhempään. Kulunut talvi ei ollut missään vaiheessa yhtä pimeä kuin joskus ennen oli. Olen oikeasti pystynyt nauttimaan. Olen tuntenut olevani ihan hyvä ihminen ja äitinä ja puolisonakin ihan ookoo, suurimman osan ajasta.
Työ ei saisi olla niin raskasta.