Äidin ero lapsista
No oli ihan pakko johtaa otsikolla harhaan, kihihihi… Kysymys on siis siitä, kun väliaikaisesti joutuu/pääsee eroon perheestään, ja mitä se vaatii.
Mitä se opettajaihminen siellä puhuu, kevätjuhla oli viime viikolla ja vielä se vie lasta päiväkotiin, sydämetöntä! Kasvattaja muka! Just niin tommosia ne on!
Ja Kerttukin maanantaiaamuna päiväkotiin lähtiessä: ”Äiti menetkö sä tänään töihin?” ”On mulla hommia tänään.” ”NIIN mutta menetkö sä bussilla töihin?”
No niin. Minullahan on nyt sellainen elämänkokemus työstettävänä ja pienmmäksi kutistettavana, että koen aina olevani väärässä paikassa ja pelkään paniikinomaisesti työn imaisevan minut poissaolevaksi niin, että lapset sitten katkerina haistattelevat vanhalle äitimuorilleen, että ei sekään koskaan kotona ollut ja meitä on aina vieraat hoitaneet. Ja sitten kuitenkin tiedän, että aina olen kesä- ja heinäkuuksi ottanut tuon vanhemman pois hoidosta, että saan sitten äiteillä sen kanssa talven uraorientoitumisen vastapainoksi. Ja toisaalta se ei ole mitenkään kärsinyt pitkästä hoitohistoriastaan, päin vastoin: on sosiaalisesti taitava ja tykkää ihmisistä ja kyllästyy nopeasti tylsyyteen, joten se kaveriviiteryhmä on ollut jo pitkään sille tosi tärkeä.
Mutta silti poden ihan järjettömän huonoa omaatuntoa esimerkiksi etätyöpäivistä, jolloin ihan oikeasti tosissani teen sellaisia asioita, jotka vaativat rauhaa ja keskittymistä, ja jotka voi tieto- ja viestintätekniikalle kiitos suorittaa myös kotoa käsin, ettei tarvitse käyttää lapsetonta työaikaa matkustamiseen, kun sen voi käyttää työskentelyyn. Ja tämä viikko, vaikka olenkin lomalla ja pienempi on hoidossa yhdeksästä neljään, näkee vasta nyt mun tekevän päiväsaikaan muuta kuin tehtävälistalla olevia juttuja. Olen mm. käyttänyt yhteensä ainakin viisi tuntia kastelemani puhelimen tiedonsiirron ongelmien pohtimiseen ja toiseksi parhaan kuviensiirtotekniikan päättämiseen ja toteuttamiseen, mikä ei mitenkään olisi onnistunut, jos vartin välein olisi pitänyt reagoida kaksivuotiaaseen. Huushollannut olen, ja vielä on tämän päivän urakkaa kyllä jäljelläkin, ja miettinyt pyykinpesujärjestystä, jotta olisi jotain pakattavaakin. Ja toisaalta, Kertun poissaollessa, olen hengaillut Veeran kanssa kerrankin kaksistaan.
Mutta miksi Kerttu siis on vielä päiväkodissa? No siksi, että minä lähden sunnuntaiaamuna reissuun ja palaan kahden viikon päästä. Tytöillä ei ole kotona mitään hätää, iskä on vielä töissä ja Mummu myös maisemissa, mutta Kerttu on sen verran vauhdikkaassa ja uhmakkaassa iässä, että jos turvallisen tuttua päiväkotivaihtoehtoa ei olisi ollut, en olisi mitenkään kehdannut lähteä näin pitkäksi aikaa ja jättää lasta Mummun hoidettavaksi. Myöskin olisi varmaan ollut aika tyhmää ottaa lapsi pois hoidosta täksi viikoksi, stressata siitä, etten saa tehtyä mitään loppuun asti, olla hermo kireällä ja lähteä sitten pahalla mielellä ja kaikkien muiden mielet pahoittaneena pois moneksi päiväksi. Erittäin tyhmää olisi sen jälkeen ollut se, että maanantaiaamuna Mummu tulisi iskän töihinlähdön aikaan tänne ja ilmoittaisi lapselle, että nyt mennään taas päiväkotiin.
Aamut niillä tulee joka tapauksessa olemaan jännittävimmät, muuten minun poissaolooni varmaan totutaan aika pian. Iskä hakee, Veelan kanssa leikitään, puistoon mennään. Ei kannata väkisin alkaa pohtimaan välimatkaa ja aikaa, päivät kuluu äkkiä kuitenkin. Se, mikä tässä eniten etukäteen mietityttää on se, miten pitkää mykkäkoulua Kerttu pitää mun kotiin palattua.