Äiti on tullut kotiin
Tyynenmeren rannikon ilmasto sopi minun iholleni upeasti. Nyt, kun paluusta on reilu viikko, minulla on nuhaa ja ihottumaa ja hyttysenpistoja. Toisaalta ei kyllä ole ollut minkäänlaisia rutiinejakaan kotiutumisen jälkeen, niin että ei ihme. Nyt on taas vitamiinit ja seerumit kehissä.
Heti paluun jälkeisenä päivänä olin täynnä tarmoa ja tarinoita ja tunsin olevani suuren ymmärryksen äärellä: olin minä ja muistin taas suhteeni maailmaan! Sopeudun minne tahansa! Seurustelen kenen kanssa tahansa! Maailma on minun, jos niin tahdon!
Sitten iski jet lag ja siinä selviytymistä yrittäessäni huomasin toteavani ääneen, etten muistanutkaan, miten rankkoja nuo lapset ovat. Toiset ihmiset unohtavat suomen kielen ja omaksuvat vahvan aksentin oleskeltuaan vieraassa maassa vajaan kaksi viikkoa, mutta minä unohdin, että kaikessa ihanuudessaan äitiys on myös sitä, etten jumalauta saa edes vessassa käydä ilman, että joku kyselee, että äiti? Missä äiti on? tai istahtaa kerran päivässä hetkeksi tuolille ilman, että joku tulee ehdottamaan jotain tekemistä.
Ja mitä vastasi Mies, maailman parhaisiin isiin ja puolisoihin kuuluva henkilö minulle, itsenäisen identiteettini vasta uudelleen löytäneelle ja jälleen sen menettäneelle vaimolleen: Sellanen se äidin osa on. Hehheh. Kyllä se isäkin siitä häntäkärpästämisestä rasittuu, mutta jotenkin sille suodaan rauha jalkapallon katsomiseen ja päiväuniin. Että pitäisikö sitä – pohtii kevyesti katkera ämmä – vaan opetella sulkemaan korvansa ja uskomaan, että kyllä joku muu niiden lasten asiat hoitaa ja kuuntelee, mitä?
Mutta onhan se nyt ihanaa olla erityinen. Kerttu ei lakannut puhumasta mulle. Itse asiassa se ei tunnu lakkaavan puhumasta hetkeksikään muutenkaan, mutta kyllä se mut otti täydellä sydämellä vastaan ja on kovin runsas niin sanallisissa kuin eleellisissä rakkaudentunnustuksissaan. Pientä paluuta aikaisempaan vauvailuun tuli mun poissaollessani ja se jatkuu vähän edelleen, mutta muuten ei ole vaille kolmivuotiaan perusturva järkkynyt. Oli ihan hyvä, että päiväkotiarki jatkui kuten ennenkin, ja loma alkoi vasta, kun tulin itse hakemaan lapsen hoidosta.
Veera, kohta kahdeksan, sen sijaan joutui sittenkin kovemmille. Kuvittelin, että se on niin itsenäinen jo, ettei välitä äidin menemisistä yhtään. Sillä oli kivaa nuoren herra V:n ja vanhempiensa kanssa, hyvässä ja rakastavassa hoidossa, ja sitten se pääsi myös Mummolaan serkkujen kanssa touhuamaan. Joitain pieniä merkkejä ikävästä oli herkkiin korviin kaikunut ja silmiin heijastunut, mutta reipas tyttöhän se on, ei se mitään valittele. Mutta minun edessäni oli sitten jo selvää, että äidin läsnäolo ja huomio oli supertärkeää: mustasukkaisuus nosti rumaa päätään, ja vaikka järjellä ajatellen oli selvää, että tyttö vain oireilee ikäväänsä, niin hetkessä mukana kulkeva tunne sanoo, että älä ärsytä toista tahallas / no eihän se nyt mitään sillä tarkottanu kun se on niin pieni, ei se tajuu / voitko puhua vähän kauniimmin / hei odotas nyt vähän kun mä juon tän kahvin ensin. Voi minun maailmani mullistanutta ihanista ihaninta lasta, joka on niin tärkeä ja rakas mutta kestävältä ja vahvalta näyttävän pintansa alla sittenkin ihan oman ikäisensä ja hauras ja herkkähipiäinen! Olisi ollut fiksua matkustaa sen kanssa Mummolasta kotiin kaksistaan junalla ja pitää koko matka sen kädestä kiinni ja keskittyä kuuntelemaan sen juttuja tai hiljaisuutta, sen sijaan, että itse ratissa istuen paapatin omia tärkeitä juttujani ja kuulumisiani.
Tämänviikkoisten vieraiden yksi hienous oli se, että me aikuiset pääsimme yhdistämään sekä 17 vuoden takaiset minämme että nykyisen mammameiningin. Oli hienoa voida todeta ääneen, että onpa ihanaa, kun voidaan tällä tavalla tavata lasten kera, mutta on se hyvä, että voidaan myös olla yhteisesti sitä mieltä, että kyllä niiden kanssa kolmen päivän vierailu on ihan tarpeeksi pitkä. Yhdessäolemisen intensiteetti oli valtava ja ihana, mutta silti oli selvää, että oman äidin (mahdollisimman) jakamattoman huomion saaminen alkoi olla tärkeämpää kuin mikään muu. Sitä nyt siis harjoitamme.
Vielä kun saisi nukkumiskuviot ja jalkapallot siihen järjestykseen, että ehtisi ja jaksaisi antaa ja saada jakamatonta huomiota myös aikuisten kesken… Nyt näyttää kyllä siltä, että täytyy ainakin hetki vielä keskittyä tuohon Buffoniin.