Äitipuolen uusperheterkut

Pitkänlinjan äitipuoli tässä moi. Totta kai katson Marja Hintikka Liveä! Joo joo, se uusperheilta. Onhan mulla vaikka mitä kommentoitavaa tähän, ja omia ajatuksia ja mielipiteitä ja tunteita, haluaisitteko kuulla?

Uusperheen vaiheista puhuivat tuossa ohjelmassa. Ihan puppua. 4-7 vuotta menee muka että asiat lutviutuu. Tuskin! Ei elämä tule valmiiksi. Tilanteet muuttuu, ja ennen kaikkea lapset kasvaa. Ei voi vuosissa ennustaa sitä, miten kauan kaikkien mukana olevien aikuisten kestää hyväksyä se, ettei kukaan meistä/heistä pysty hallitsemaan koko kuviota. Ei ole mitään kaavaa. On erilaisia ihmisiä. Erilaisia tilanteita.

Tuomas Rajala sanoi äsken, ettei uusperheessä ole mitään hyvää verrattuna ns. ydinperheeseen. Se kuulostaa pahalta, mutta on totta. KUKAAN ei suunnittele saavansa lapsia ihanan ihmisen kanssa, huomaavansa olleensa väärässä suhteen suhteen, tajuavansa itse olevansa epäonnistunut kakkaläjä ja huono ihmissuhteissa ja vanhemmuudessa ja kaikessa, ja sitten kruunaavansa koko sekasotkun aloittamalla uuden suhteen uuden aikuisen ja kenties myös sen lasten kanssa, ikävöivänsä lapsiaan ja tuntevansa syyllisyyttä, syyllistettynä ulkopuolelta tai ihan omatoimisesti. Ja niin, elävänsä lähinnä kalenterin ja erilaisten vuorojen määrittämissä rajoissa omat tarpeensa joko ylikorostaen tai häveten unohtaen. Tai ryhtyvänsä itse lapsettomana suhteeseen ihmisen kanssa, joka hoitaa lapsiaan entisen puolisonsa kanssa, ja jonka sukulaiset muistavat aina jutella kanssasi entisestä puolisosta, ja jonka kanssa et koskaan saa elää kahdenkeskistä, huoletonta, unelmia täynnä olevaa söpöstelyaikaa, jolloin kaikki hymyilisivät teille ja onnellenne. Ei. Ei kukaan unelmoi uusperheestä. Piste.

Mutta Saija-Reetta Kotirinta ja T. Rajala tuossa molemmat sanovat, että rakkaus. Ja että epätäydellisyyden kestäminen.

Minä en todellakaan aio kertoa tässä yhteydessä ikinä milloinkaan mitään kenenkään muun perheenjäsenen tai perheenjäsenen perheenjäsenen puolesta. Se, että tämä meidän uusperhe on edelleen olemassa ja toivottavasti ja todennäköisesti minun viimeinen perheeni ikinä, on mahdollista siksi, että on olemassa tietty kunnioitus toisia kohtaan. En kuvittele tietäväni, että meillä on ollut niin auvoista ja ihanaa, että kaikki lapset on yhtä tosi onnellisia keskenään – voi olla että ovat, voi olla etteivät ole, mutta en katso voivani puhua heidän puolestaan. Kunnioitan heidän itseyttään. Samoin kaikkien mukana olevien aikuisten. Jokainen meistä on varmasti tehnyt sen, minkä on olosuhteisiin nähden parhaaksi nähnyt. Osaamme suhtautua toisiimme ihmisinä sen sijaan, että olisimme entisiä tai nykyisiä idiootteja.

Omasta puolestani sanon että. Ihan alussa sain kuulla sekä omilta että vierailta ihmisiltä, ettei tästä kuviosta voi tulla mitään. Mies, jolla on lapsia, ei tule koskaan pystymään nostamaan minua ykköseksi elämässään, lapset tulee sille aina olemaan etusijalla. Minulle kerrottiin. Minä tiesin. Jos en olisi arvostanut sitä, että lapset ovat tässä kuviossa tärkeämmät kuin aikuiset, tästä ei olisi tullut mitään. Onneksi – näin jälkikäteen voin alleviivata – olen niin hankala ja jääräpäinen, että päätin antaa tunteen viedä, sanokoon muu maailma mitä hyvänsä. Tein itsestäni pellen ja idiootin ja tietylle osalle ihmisistä ihmettelyn ja halveksunnan kohteen. Suuri henkilökohtainen pelko tässä kontekstissa oli tietysti alkuun se, että jos mies pystyi eroamaan yhdestä vakavasta suhteesta, niin se voisi varmaan erota seuraavastakin. Kuinka tyhmää olisi ottaa riski? Kun mitenkään muuten ei voinut tietää, yritin matemaattisesti luoda itseeni uskoa: jos sen ihmissuhteiden kesto olisi tuo x vuotta, ja me olisimme tekemisissä x vuotta ja eroaisimme sitten, olisin vielä suhteellisen nuori ja pystyisin ehkä sittenkin keräilemään itseni vielä uuteen elämään.

Paitsi että rakkaus. Mutta sepä onkin se mysteeri ja taika ja juttunen, josta en minä etkä sinä eikä sukulaiset voi tietää etukäteen. Tässä se oli, ja tässä se on pysynyt. On se vaatinut uskoa, jota on täytynyt työllä pitää hengissä, kun kaikki on tuntunut hajoavan. Ennen kaikkea on täytynyt muovautua itse kestämään epävarmuutta, joustamaan, ymmärtämään eri näkökulmia ja sitä, että jokainen niistä voi olla ja on katsojansa kannalta ainoa oikea. Minä en ole koskaan voinut kuvitella tähtääväni minkään idyllin reprodusointiin, koska KUKAAN ei ole uusperheessä pysyvästi yhdessä paikassa ja yhdessä roolissa.

Sanon vielä että. Samassa tilanteessa olevien äitipuolten kesken (miehellä lapsia ennestään, itsellä ei, yhteisiä kyllä) on todettu, että kyllä se elämä vaan alkaa olla jotenkin paljon yksinkertaisempaa, kun isot lapset ovat kasvaneet. (Kuiskaan tähän väliin: ovat ne rakkaita, voi, mutta niillä on kuitenkin jo yhdet omat vanhemmat, eikä ainakaan meidän kuviossa kaikki neljä aikuista ole täysin samassa asemassa, mikä on selkeää, koska vanhemmuus ei lopu erossa.) Ei ole enää niin paljon niitä kuskaamisia ja aikatauluja, eikä eri osoitteissa asuvien aikuisten toiveiden, tarpeiden ja tapojen sovitteluja. Pääsen itse synnyttämieni lasten kanssa toteuttamaan omia kasvatusperiaatteitani, jotka tässä yhteen kasvamisen myötä näyttävät olevan myös lasten isän mielestä hyväksyttäviä (paitsi että minusta niiden ihmisten, jotka asuvat talossa, jossa on rappusia, on kaatumisen uhallakin opeteltava niissä kulkemaan, mutta hänestä se on turhan hurjaa touhua). Ei tarvitse aina miettiä ensin, haluanko vain kerrankin päättää kodissani jotain jostain ihan itse, vai onko kyseessä oikeasti tärkeä asia.

Tällä hetkellä täytyy joustaa enää suunnilleen siinä, että kun neljä enemmän aikaa tässä osoitteessa viettävää perheenjäsentä tykkää oliivilta maistuvasta rasvaseoksesta mutta kaksi ei, ostamme suosiolla kahta eri rasvaa. Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa voidella leipä.