Äitiysoloja

Käytiin tervehtimässä hyvin nuorta ihmistä ja yhtä tuoretta äitiään. Pohdittiin kotona kovasti, mikä olisi parasta mahdollista viemistä, ja päädyttiin yhdessä siihen, ettei ole rotinaperinteen voittanutta. Vauva ei vielä tarvitse muuta kuin vanhempansa, mutta vanhempiakin pitää huoltaa. Vein lohi- ja kinkkukiusausta. Muistelin, että ekoina viikkoina tarpeen vaatiessa vaikka laatikosta suoraan lusikoitava ruoka tuntui usein olevan liian vähissä.

Äiti seurasi Kertun tornadomaista liikehdintää ja loppumatonta höpötystä (tiedättekö sen fiiliksen, kun menet vastasyntyneen kotiin, ja siellä on kuin semmoinen vauvainen utu, ah niin hiljaista ja rauhallista… ja sitten ei enää?), ei pyytänyt meitä poistumaan, vaikka olimmekin saaneet vauvan hereille vain vartin unien jälkeen, vaan ihmetteli, tuleeko hänenkin vauvastaan joskus noin iso.

Mä niin muistan ton! Ton mä muistan, juuri muuta sitten en muistakaan, paitsi epämääräisen tunteiden sekamelskan ja kieroutuneen ajankulun, jossa tunti ilman aikuista seuraa tuntuu kestämättömältä ikuisuudelta ja toisaalta ne hetket, kun pieni tuhisee sylissä onnellisena, eivät koskaan kestä tarpeeksi kauan…

Se, kun käsi puutuu, ja pitäisi päästä tekemään omia juttuja, tulee vasta viikon tai parin päästä. Muistatteko? Koska nimittäin ihan ekat viikot on pelkkää selviytymistä. Outwit ja outlast, outplay tulee vasta myöhemmin. Siinä tilassa ollaan edelleen se eläinpuoli ulospäin kääntyneenä, se, joka muljahtaa päälle siinä kohtaa, kun synnytys alkaa edetä. Ei ole logiikalla ja järkeilyllä siinä elämäntilanteessa sijaa, koska äidin aivo on keskittynyt jatkuvaan vastasyntyneen tunnetilojen tarkkailuun, ja äärimmäisen hyvä niin, koska muuten ei pikkuinen eläin eikä ihminen selviä.

Onneksi sen tarpeet on vain lämpö ja läheisyys ja ravinto.

Toisella kertaa siihen uskoo jo alusta asti paremmin. Haluaa ja uskaltaa viipyillä vauva-ajassakin, eikä enää kärsimättömänä odota, että mitä sitten seuraavaksi, vain haikeillakseen seuraavan etapin saavutettuaan, että voi nyt se ei enää ole semmoinen tai tuommoinen. Ovelasti voi vaikka blogiinsa kirjata ylös niitä onnen (ja selvitetyn epätoivon) hetkiä, jotta voi jälkikäteen palata omiin olotiloihinsa.

”Äiti. Minä olen iso tutto jo, koska minä osaan. Sinä olet pikku! Minä olen äiti! Äiti oli  joskus pieni, ei osannu kavella. Äiti otti tutin, hehehehe. Minä kasvoin, osaan kavella ja temppuja ja huomenna minä kallunpuolan osaan.”