Amisjuttui: osaamisperusteisuus
Muutos on aina epämukavaa, mutta kuten on aikaisemminkin tullut sanottua, siitä selviää, kun surffaa muutoksen mukana sen sijaan, että väkisin löisi jalkansa pohjaan ja antaisi aallon lyödä itsensä upoksiin. Uuteen kulkiessa on oltava tarkkana, mutta semmoinen kuuluu seikkailuun!
Näin työviikon päätteeksi, perjantai-illan rauhallisen hetken kruunuksi, en pysty olemaan miettimättä tätä kummaa työkriisiäni, joka tuntuu johtuvan siitä, että joku ei nyt päästä minua seikkailemaan täydellä vauhdilla. Olen jo tutkinut maaston, ja tiedän kompastuskivet, mutta silti täytyy vielä taapertaa ja odotella muun joukon saavan lenkkarinsa sidottua. Ikään kuin.
Ammatillisessa koulutuksessa on jo parikymmentä vuotta opetussuunnitelmat laadittu kansallisella tasolla niin, että huomion keskipisteessä on opiskelijan todellinen osaaminen eikä kokeisiin lukemisen taito. Jos nyt joku sanoo siellä, että onpas typerä keksintö, niin en voi ymmärtää miksi. Kun puolet suomalaisista kulkee ammatillisen koulutuksen väylän läpi saadakseen pätevyyden tehdä oikein ja taitavasti niitä töitä, jotka pitävät tämän maan käynnissä – koska ihan oikeasti: kuinka moni suunnittelu- tai kehityskokous tai lomakkeen täyttö todella ja tehokkaasti edistää muita kuin välineellisiä asioita, verrattuna sähkömiehen suorittamaan kytkentään, kokin valmistamaan ruokalajiin tai lähihoitajan kosketukseen? – on koko yhteiskunnalle hyödyllisintä varmistaa, että jokainen amiksessa vietetty hetki vahvistaa omalla alalla oikeasti tarvittavien tietojen ja taitojen haltuunottoa.
Käytännössä ne opetussuunnitelmat ovat jalkautuneet heikosti opiskelijoiden ulottuville. Uuden luominen vanhojen käytäntöjen rinnalle ja sijaan on nimenomaan luomistyötä, joka vaatii käyntiin lähteäkseen kepin ja/tai porkkanan sijaan tuoreita ajatuksia ja henkistä tilaa. YTOissa, eli yhteisissä tutkinnon osissa, eli kielissä, matikassa ja fykessä, yhteiskunnallisissa ja sosiaalista ja kulttuurista osaamista vahvistavissa opinnoissa, ongelmana on kai ollut se ajatus, että kun ei kerran olla pajalla tai keittiössä tai työpisteillä, niin sitten opiskellaan teoreettisesti (sic) luokkahuoneessa. Sillä tavalla kun luokassa opiskellaan, tiedättekö: opettaja opettaa, opiskelija kuuntelee ja sisäistää, opettaja antaa tehtävän, opiskelija tekee sen, opettaja tarkastuttaa tehtävän, opiskelija korjaa virheensä ja ottaa opikseen.
Hah. Opettajan täytyy olla kerrassaan lumoava ja opiskelijan hyvin auditiivisesti suuntautunut ja keskittymiskykyinen, jotta tämä malli tänä päivänä tuottaisi tuloksia. Minähän olen hyvin lumoava ja nokkela, mutta joskus on huono päivä, ja joskus ei vaan jonkun ryhmän tai opiskelijan kanssa kemiat kohtaa. Eikä se oppiminen saisi olla minusta tai kenestäkään muustakaan opettajasta kiinni, vaikka nuorison kanssa työskennellessä täytyykin olla vähän omanlaisensa persoona, eli aito ja rento oma itsensä. Jokaisen opiskelijan pitäisi päästä oppimiseen kiinni joka tunti. Jossain vaiheessa tajusin, että oli oma unelmani aktiivisista ja englannin kielestä kiinnostuneista opiskelijoista kuinka vahva tahansa, niin todellisuus oli yhä useammin se, että tunneilla tehtäviä oltiin lähinnä tekevinään, ja kurssin lopuksi pidettävän kokeen aluksi isänmaan toivot kysyivät uusintapäivää, koska eivät olleet lukeneet kokeeseen, koska halusivat ensin nähdä, minkälainen koe on, ja lukisivat sitten vasta uusintaan, kun eivät kuulemma kuitenkaan kokeesta pääsisi läpi. Mitä ajanhukkaa! Sekä minun että heidän!
Jotain piti siis keksiä, ja minä ja muutamat muut olemme lopettaneet tärkeilyn luokan edessä ja sen sijaan pistäneet opiskelijat töihin. Osaamiseen perustuva, omaan alaan liittyvien oppimistehtävien tekeminen mahdollistaa omassa tahdissa ja rauhassa tekemisen sekä ohjauksen saamisen. Parhaimmillaan tämä systeemi on, kun useampi opettaja on samassa veneessä ja tuntee toistensa toimintatavat.
Loikatkaapas jo kyytiin, että päästään vauhtiin. Tulkaa nyt. Mennään jo.