Anopin ja miniän jaettu tontti
Lukijamme ovat jonkin aikaa varovaisesti tiedustelleet, miten anopin ja miniän asuminen samalla tontilla on lähtenyt käyntiin. Nyt, kun yhteiseloa on takana jo reilu vuosi, nostamme kissan pöydälle, ja kysymme suoraan: Rouva P., miten asumisjärjestely toimii?
– Kiitos, totta puhuen ihan hyvin. Ollaan ohi sellaisen pisteen, jossa järjestelyä tai siihen ryhtymistä tarvitsisi enää mitenkään ihmetellä: näin meillä nyt vaan eletään. Mummu kuuluu nyt lähiporukkaan, eikä kukaan meistä varmaan enää osaisi kuvitella sellaista elämää, jossa lapset eivät voisi omin nokkineen käydä moikkaamassa Mummua.
Olen kuitenkin haistavinani vastauksessanne jotain diplomatiaa… Vai oletteko todella niin samasta puusta veistettyjä, ettei tilanteesta mitään poikkipuolista sanottavaa ole?
– No. Sanotaan nyt vaikka niin, että jos Mieheni etsi puolisokseen äitinsä kaltaista naista, hän on epäonnistunut täysin. Olemme monessa suhteessa suorastaan toistemme vastakohdat, anoppini ja minä. Eniten meitä yhdistää tietysti se rakkaus, jota tunnemme yhteisiä perheenjäseniämme kohtaan, mutta heti perässä tulee varmasti molemminpuolinen ihmettely ja kummastelu toisen ajattelu- ja toimintatapojen suhteen. Sivistykseen kuuluu kuitenkin yhdessä elämisen taito. Jokaisen ei tarvitse olla samanlainen, erilaisuutta on osattava sietää. Olisi hölmöä haaskata jatkuvasti energiaa toisen tapojen kummasteluun ja arvosteluun. Olisi silti hurskastelua esittää, ettei siihen välillä tulisi sorruttua…
Jonkinlaista rajanvetoa on varmasti jouduttu kuitenkin tekemään ihan avoimesti?
– Kyllä kyllä. On mummuilun kannalta hankalaa, että yhdet lapsenlapset ovat tässä joka päivä ja toiset eivät: vanha kunnon avoimesti hemmotteleva keksi- ja jätskitarjoilu ei voi koskea näitä lapsia, jotka käyvät Mummulassa kahdeksan kertaa päivässä. Minulle avointen ovien politiikan määrittely on ollut hankalaa. Toki olemme tässä samalla tontilla, mutta minun näkökulmastani minun kotini on minun kotini, enkä halua sinne ylimääräisiä yllätyksiä. Vaikka ulko-ovi on auki, olisi esimerkiksi ihan kiva, että sisään tulija antaisi jonkinlaisen äänimerkin viimeistään eteisessä… mutta toisaalta en kyllä ole yhtään varma, osaavatko omat lapseni Mummulaan mennessä sanoa moi, vai törmäävätkö vain sisään keksiä ruinaamaan. Jotain rajaa näille vierailuille on yritetty määrittää, mutta hankalalta se tuntuu. Tilanteet muuttuvat ja olisi niin kiva voida vain luottaa yhteiseen maalaisjärkeen. Sysään vastuuta mielelläni Miehelle, joka tuntee sekä äitinsä että minun ajatuksenjuoksun. Toisen kunnioitus on tässäkin taas olennainen juttu.
Rouva P., olette siis selvästi jo asettunut emännäksi taloon, pidätte sitä omana kotinanne.
– Muistan jostain vuosien takaa ensimmäisiä vierailuitani tähän taloon, kun bonuslasten äiti sattumalta piipahti sisään samaan aikaan, ja kun lämmin päivä oli, muitta mutkitta otti kaapista lasin ja otti hanasta vettä. Itse ujostelin vielä anoppilassa oloa ja huonosti ajoitettua saapumistani sukuun, enkä ollenkaan osannut kuvitella, että jonain päivänä voisin itse olla kuvioissa yhtä kotonani ja tervetullut. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä!
Onko tämä nyt siis lopullista?
Minun käsittääkseni kyllä. Muutto Miehen lapsuudenkotiin oli puheissa pitkään, ja vastustin sitä uutterasti, mutta kun lopulta kenties lasten myötä näkökulma sukupolvien väliseen yhteiseloon laajeni ja sain ajatuksen työstettyä, olen edelleen sitä mieltä, että ratkaisu oli oikea. Pikkutytöt ovat vielä pieniä, ja yhden lisäaikuisen lähellä olo on aikamoista luksusta. Me pystymme myös olemaan anopille avuksi monessa asiassa, ja on varmasti molemmin puolin hyvä, ettei puhelinta aina tarvita, kun joku asia askarruttaa. Viimekesäisen remontin jälkeen itse talokin on nyt muunnettu nimenomaan meidän kodiksemme, joten haluan ehdottomasti jatkaa suvun tarinaa tällä tontilla niin pitkään, että pääsen omalla kohdallani sovittelemaan seuraavan sukupolvenvaihdoksen ehtoja!
