Ärsyttävä ämmä
Tein sen taas. Ärsytin. En tahallani. En loukannut.
Istutaan koulutustilaisuudessa, jossa toistakymmentä etäisempää ja läheisempää kollegaa pohtii talon tapoja tietyn aiheen suhteen.
Tunnen asian kuin omat taskuni, niin hyvin, että tiedän, etten voi tuntea sitä kokonaan, ja myös sen, että vaikka asia on tosi jees, se ei tee ketään autuaaksi. Koen voivani osallistua keskusteluun nöyristelemättä.
Kommenttikysymykseni tulee ymmärretyksi provosointina. Tarkoitin vain sanoa, että koen asian niin itsestäänselvänä osana ammattiani, etten osaa nostaa siitä osia erikseen rahoitettavaksi, mutta jos kerran sellaiseen olisi mahdollisuus, olisin toki kiinnostunut. Jos tietäisin, mikä osa asiasta on osa työtäni ja mikä erikseen rahoitettavaa. Asetin varmaan sanani tosi tyhmästi. Halusin vain tietää. En saanut vastausta. Sen sijaan johtoportaan edustaja kimpaantui siinä kaikkien edessä, ja joku hymistelijä antoi minun ymmärtää, että siitäs sait.
Enkä tajunnut, että siitä lähin pitäisi olla hiljaa – tai tajusin, mutten suostunut, koska vaikka mulla olisi paha mieli, en nolostu enkä nöyrry – vaan avasin suuni taas kertoakseni erään tosiasian, jota keskustelussa ei otettu huomioon. Ja taas korkeampiarvoisempi henkilö oli sitä mieltä, että sohin. Voi hitsi.
Minullakin on se ylempi akateeminen tutkinto, vähän jo tietysti vanha. Työkokemusta kokopäiväduuneista vasta reilu kymmenen vuotta. Tiedän silti monesta asiasta paljon, ja seuraan useita eri alojen keskusteluja. Työni kuvaan kuuluu osata asettua toisen asemaan. Siksi kysyn joskus kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. En jaksa kuunnella itsestäänselvyyksiä vaan viedä asioita oikeasti eteenpäin.
En ole nenäkäs. Olen älykäs. Ja äärettömän ärsyttävä, jos et sitä huomaa.