Banaanikärpäset ja perhe

Esikoistyttäreni ja minä olemme monessa asiassa hyvin samanlaisia, mutta toisissa aivan erilaisia. Nuorempi tyttäreni ja minä olemme monessa asiassa hyvin samanlaisia, mutta toisissa aivan erilaisia. Tyttäreni ovat monessa asiassa hyvin samanlaisia, mutta toisissa aivan erilaisia. 

Tämän voisi kuitata aika lyhyeen toteamalla, että me ihmiset olemme sellaisia. Voisi myös pienentää joukkoa, ja pohtia sitä, että kun sukulaisia ollaan, niin väistämättä on yhteisiä ominaisuuksia mutta eihän tässä klooneja kuitenkaan olla.

Mutta kyllähän tätä täytyy enemmän ihmetellä vielä.

Voisi luulla, että kun on loma ja kaikkea, niin ihminen nukkuisi hyvin ja sikeästi, mutta ei: joka yö olen havahtunut jossakin vaiheessa, joko Kertun pahan unen taltutukseen tai sitten ihan omasta päästäni. Mitään suurempaa ajateltavaa ei ole ollut, mutta silti on täytynyt pyöriä hereillä sen verran pitkään, että on tehnyt mieli vahvistaa kärsimyksen kesto kelloa vilkaisemalla. Silti olen nukahtanut uudestaan.

Mutta että väsynyt olin enkä ihan parhaimmillani, kun pienoiseni tänä aamuna ensin herätettyään minut kysyäkseen, voivatko mennä kahdestaan alakertaan, ja annettuaan minun nukahtaa uudelleen vain tullakseen puolen tunnin päästä ilmoittamaan, että ovat tehneet meille aamupalaa. Vooi. Voi. Eihän siinä kohtaa saakeli vieköön voi jäädä sänkyyn (ellei onnellisena nuku toisella puolella sänkyä korvatulpat korvissa), vaan on silmät ristissä laskeuduttava ihastelemaan kaunista elettä. Kahvikin oli jo kaadettu kylmenemään kuppeihin, ja minun mukiini kauramaitoa lehmänmaidon loputtua, ja voin kertoa, ettei se kyllä ole kahvimaitoa. Vaan kyllä oli ihanasti ajateltu. Argh. Oli! Lapsiparka ajattelee, ettei olisi voinut ihanammin päivää aloittaa, ja alkaa jutella ja suunnitella ääneen tekemisiään ja herran jestas kysyy minulta että voiko ensi yönä nukkua eri paikassa ei ei ei taas tätä samaa!!! Joka toinen päivä se kysyy saako se nukkua jossain muualla kuin omassa sängyssään! Sanon aika napakasti että joo ensi yönä mutta sen jälkeen ei enää. Se vastaa että joo. Minä tulkitsen, että sen äänensävy on kysyvä, ja toistan, että joo ensi yönä mutta sen jälkeen ei enää! Se suuttuu, tai loukkaantuu, ja toistaa mulle omat sanansa, ihan niinkuin äitinsä, ja ratkeaa kyyneliin ja voi että, kun tajuan sitten, että mokasin pahasti, ja pyydän heti anteeksi ja selitän, että ymmärsin väärin, ei hätää, saanko halata ja pyytää kunnolla anteeksi, ja ihan kuin isänsä tytär loukkaantuneena rakentaa hetkessä väliimme näkymättömän linnoituksen, jonka läpi ei todellakaan kukaan koske empaattisesti ketään. Minä jään sydän käsissäni pamppaillen surun murtamana katsomaan lapsen selkää, kun se myrskyten ryntää muualle murjottamaan, ja torun ja rankaisen itseäni jumissa hirveässä hölmöydessäni vielä pitkään, kunnes hoksaan hetken kuluttua, että lapsi on kuluttanut vihansa ja kikattelee siskonsa kanssa eikä ollenkaan kanna enää kaunaa minua kohtaan. Siinä välissä pikkusisko on kuitenkin ehtinyt käydä paijaamassa minua ja tarttunut kiinni ja kertonut, että ”mua saa kyllä halata”.

Kolme neljästä meistä tulistuu hetkessä ja on muutenkin superimpulsiivisia. Kaksi neljästä osaa peittää tunteitaan, toiset kaksi ei ollenkaan (nähtiin hämähäkki: yksi tytär alkoi kiljumaan ja nyyhkimään hysterian partaalla; toinen tytär oli pelästynyt edellispäivänä ja tarrannut minuun, joka urheasti selitin, ettei ole hätää, joten nyt tämä toinen sitten lohdutti sitä ensimmäistä, joka taas loukkaantui siitä, että hänen reaktiotaan arvostellaan). Kaksi meistä on kiinnostunut ihmisistä ja uusista paikoista, kaksi on varovaisempia. Kahdella meistä on laaja yksityinen reviiri, kaksi muuta koskettelee mielellään toisia ja tulee kosketetuksi. Tosin yksi näistä kahdesta on nyt ollut lähikosketuksessa sen toisen kanssa lähes jatkuvasti kolmisen vuotta ja kaipaa välillä hyvin paljon omaa tilaa. Kaksi meistä työstää jatkuvasti päässään jotakin ajatusta, kaksi muuta pystyy tyhjentämään päänsä kunhan keho saa liikkua. Kolme neljästä meistä on kovia selittämään ajatuksiaan, yksi meistä keskittyy tekoihin enemmän. Neljä neljästä arvostaa verbaalista ja tilannehuumoria sekä oikeudenmukaisuutta. Onneksi porukasta löytyy aina joku samanlainen, vaikka välillä tuntuu, että aina painellaan vääriä nappuloita. Että eikö sitä koskaan opi. Ihme risteytystä tämä perhe-elämä.